Jope hymyili hänelle ensi kertaa eläessään. Nyt hän oli löytänyt
Liisan, jonka sielu kulki niin puhtaissa maailmoissa, ettei Jope ollut
sitä koskaan tavannut. Jope meni Liisan luo, nosti hänet syliinsä ja
Liisa pani pienet kädet hänen kaulallensa.
"On isä ollut kadottaa pienen tyttönsä, tämän oman, tämän rakkaan."
Äiti hymyili Jopen oudoille sanoille ja sanoi nauraen:
"Nyt Jope, eiköhän oteta aseita ja lähdetä panemaan paikoilleen se heinäladon katto, jonka tuuli eilen lennätti maahan. Se vieras, sehän se uhkaili tulevansa ja ostavansa vielä tämän kesän heinät, on tässä nyt rahankin tulo."
Kaisa pyörähteli siinä askareillaan, meni navettaan.
"Minä tulen kohta", sanoi Jope hänelle. Vielä ei hän raskinut jättää Liisaa. Hän nosti Liisan pöydänpäähän istumaan, istuutui itse Liisan eteen rahille ja painoi päänsä Liisan syliin.
Kukaan ei heitä nähnyt, aurinko vain onnellisena paistoi. Kukaan ei kuullut, mitä isä lapsellensa kuiski, vaikka eihän hän sanoilla kuiskinut, ei Liisa sanoja tarvinnut, sanoittakin hän isän rakkauden tunsi.
Liisa silitti siinä isän päätä hennoilla kätösillään. Mutta yhtäkkiä hän puhkesi sanomaan:
"Isä."
"Mitä lapseni?"