"Minulla on niin ikävä."
"Mitä lapseni?"
"Sitä mustaa härkää."
"Kuule, Liisa, älä sitä ikävöi. Se johti isää harhauskoon, isä oli kuin lapsi. Ja nyt on isä selviytynyt siitä ja löytänyt sinut. Nyt on isällä hyvä olla."
"En minä ikävöi sitä sitten. Näkisin vain kerran, vain yhden ainoan kerran sen vielä."
"Ehkäpä näet, eihän sitä tiedä."
"En näe", sanoi Liisa suruissaan. Ja jatkoi: "Mutta jos olisin lintu, näkisin varmaan. Minä lentäisin sinne, minne se vietiin ja sanoisin hyvästi sille ja sanoisin, ettei pelkäisi, jos pitääkin mennä kuoleman maille, siellä on hyvä olla, isä, eikös siellä ole hyvä olla?"
"On, lapseni."
"Kun siellä on koti meillä."
"Niin, lapseni."