Siksi hän pelkäsi ja karttoi Liisaa. Muiden kanssa oli Jopella helppo olla. Muut luulivat, että elämä on näin yksinkertainen, että se on vain tätä, jonka silmillä näemme ja ajatuksilla tajuamme. Ei. Tämä näkyvä ei ollut mitään henkimaailman rinnalla. Selviä ja yksinkertaisia kuin lapset olivat ne, joilla ei ollut sinne pääsyä, ja helpotti ja keventi mieltä puhella selvillä sanoilla selvistä asioista heidän kanssansa. Mutta Liisa oli toista. Sillä oli sielu, joka oli outo ja tuntematon, joka harhaili muissa maailmoissa. Ja kummallista, ettei Jopen sielu harhaillessaan ollut Liisaa tavannut. Se olisi voinut häntä kauhistaa, mutta silloinpa hän olisikin päässyt selville koko tytöstä ja nähnyt hänen aikeensa ja elämäntarinansa.
"Jos minä saisin sille härälle vain ostajan", keskeytti Kaisa Jopea, "niin möisin, totta vie, sen heti."
Jope ei uskaltanut virkkaa mitään. Ja olipa hän varma, ettei ostajaa tullut, eikä härkä antanut myydä itseänsä.
"Liisakin kun on noin heikko ja hinterä, pitäisi vaatteissa häntä — ja paremman kankaan laitankin, kun härkä myydään, että saa Liisakin lämpimää."
"Liisa —" Jope huokasi ja voihkasi samassa. Hänen aatoksissaan kuin vihlaisi kipeästi: "Voi, jos Liisaa ei olisi ollutkaan."
"Mitä sinä nyt?" kysyi Kaisa.
Mutta Jope ei vastannut.
"Onko sinulla paha olla, joko se tapaa taas", kysyi Kaisa, mutta Jope ei virkkanut mitään, ryhtyi vain työhönsä. Ja Kaisakin vaikeni ja jatkoi haravoimistansa.
He haravoivat siinä pitkät sarat päästä päähän ja jättivät heinät kuivamaan. Hyvästi kuivikin, ritisi vain. Kyllä olikin kuuma, ihan se paahtamalla nyt paahtoi. Mitähän tästä nyt tuli?
He eivät huomanneet, mikä tuli. Suuri ukkospilvi oli kohonnut mäen takaa ja näytti uhkaavalta. Vasta kun jyrähti ja tuulenpuuska lehautti heiniä, huomasivat he vaaran. He alkoivat kiireellä koota heiniä ja kantaa latoon. Hikipäissään rehkivät he, kantoivat kuorman toisensa perästä. Ylhäällä jyrisi ja leimusi ja tuuli tempoi heiniä ilmaan, heitteli niitä kuin vihoissaan ja taas tempasi pyörteeksi ilmaan. Ja kun Jope kumartui ottaakseen heiniä maasta, peitti vihainen tuulispää hänet heiniin kokonaan, tempasi sitten heinät korkealle ilmaan ja vei Jopen hatun mennessään. Näki vain, kuinka se kierteli puiden latvojen tasalla heinien joukossa ja lensi yhä kauemmas niityn laitaan ja sieltä metsään, joka näytti kuin kaatuvan lakoon pyörteen tiellä. Puut taipuivat, syntyi kuin leveä aukko metsään siihen paikkaan, mistä pyörre kulki kohti pohjoista.