Alkoi sataa, satoi kuin saavista kaataen. Jope ja Kaisa juoksivat latoon sadetta pakoon. Tuuli, jyrisi, salamoi ja satoi niin, että tajun oli viedä, ja yhtäkkiä tempasi pyörremyrsky ladon katon ja lennätti sen kauas niitylle yhtä kevyesti kuin äsken Jopen hatun.
Ei auttanut muu kuin lähteä Luojan ilmassa taivaltamaan lammen rannalle ja sieltä polkua pitkin kotiin. Jope kulki likomärkänä ja paljain päin, Kaisa hame korvissa perästä.
Tulivat kotiin ja menivät tupaan, jossa tuore lämmin lehahti heitä vastaan, lattialle oli heiniä ja lehtiä levitetty kuivamaan.
He huoahtivat ja pudistelivat vaatteistaan vettä, jota valui suuret lammet lattialle.
"Olipa se ilma", sanoi Kaisa. "En mokomaa ole ikinä nähnyt. Tuskinpa oli silloinkaan tällainen, kun Liisa syntyi."
"Etkö sinä sitten ymmärtänyt, mikä siinä kulki?" sanoi Jope epäröiden, mutta katui samassa, kun näistä Kaisalle puhui. Eihän Kaisa ymmärtänyt häntä. Ja kun hän oli nyt näin avuton, eikä jaksanut mihinkään ryhtyä.
"Mikä, pyörremyrsky, mikäpä se muu —"
Jope huokasi syvään, häntä alkoi puistattaa.
"Mikä sinulla on?" kysyi Kaisa. "Taidat vilustua. Kunhan ei taas kuumeeksi löisi."
Jope istuutui penkille ja unohtui siinä ajatuksiinsa. Pyörremyrsky? Ei. Noidan tanssi, se se oli. Näyttäytyipäs hänelle ja heti näyttäytyi, kuin hän vain sen ajatuksen ajatteli, ettei Liisaa olisi tarvinnut ollakaan. Liisan tähden se tuli nyt niinkuin silloinkin, muutamia vuosia sitten. Ja pohjoista kohti se kulki. Sinneköhän se nyt Liisan vei?