VILLE: Eikös sitä olla saman Luojan luomia kuin ulkomaan eläimetkin? Ja jos minun puolestani ja itsesi puolesta häpeät, niin Luojan itsensä puolesta häpeilet. Hyvät koetti hän tehdä, pitäisikö sinulle kummemmat olla? Ei, elä sinä niin, mamma —
SERUKKA (hätäissään): Ja yhtäkaikki hävettää, kun vaan tällainen äiti on herralla (tahtoo itku päästä) — hoh-hoi — en tahtoisi tässä äitinä olla, mitä, mitä minussa on katselemista kenellekään. On hyvä, kun tiedän, että siellä on poika maailmalla, minun poikani, minun omani. Vaan että pitää vielä näyttäytyä ja se häpeä hänelle tehdä (itkee) — ei, ennen minä vaikka kuolen.
KATTAISKA: Jo höpsyttää.
VILLE: Mamma, no mamma.
RIIKKA: Elä hätäile.
SERUKKA (itkien): En ole eläessäni vielä valittanut, nyt valitan. Minä olen onneton. Ei ole huivinriepua tavallista, ei hametta, ei paitaa, ja minun poikani, minun parhaani tulee ja näkee minut tällaisena, jos maa minun allani aukeaisi ja peittäisi minut, — ah (itkee) —
RIIKKA: Elä itke, mene aittaan, ota sieltä huivi ja hame, mene sisään, ota sieltä paita, ota omiksesi (työntää Serukkaa tupaan päin).
KATTAISKA: En minä lapseni tähden koristautuisi.
SERUKKA (mennessään): Aapon tähden ojennan ensi kertaa käteni toisen vaateortta kohti, Aapon tähden vaikka kerjään, oman, oman poikani tähden (menee sisään).
Riikka menee perästä.