HILDA: Mikä vempele tuo isäsi.
AAPPO: Sitä olen minäkin.
HILDA: Ja kuin värttinä äitisi.
AAPPO: Toinen osa minua. Ja mitä heiltä sitten puuttuu?
HILDA: Ei sivistystäkään.
AAPPO: He eivät tarvitse sitä tuon enempää.
HILDA: Asuessaan variksenpesässään.
AAPPO: Variksen pojasta on pesänsä kaunis. (Syventyy muistoihinsa.) Se on kaunis rinne tämä Vehvilän rinne tuossa (viittaa). Siihen kun päivä paistaa ja isä onnellisena pihanurmellaan köllöttää ja katsoo, kuinka savu räppänäpahasesta kohoaa, kuinka äiti askareillaan ahertaa ja lapset pihalla paitasillaan piehtaroivat —
HILDA: Sanon suoraan, minä en voi sietää sivistymättömyyttä enkä maalaisia, en voi alentua heidän tasalleen, miten ne elävät — tuollaiset lapsilaumat, aina lankeavat —
AAPPO: Mutta kun sinä itsekin —