HILDA (itkien): Oo, että sinä voit yksinäistä naisraukkaa näin loukata.
AAPPO: Enkö sinulle sanonut, että kunnon miehenä menen kanssasi kihloihin? Ja että minun niin täytyi tahtoa, se ei ollut minun syyni.
HILDA: Minunkos?
AAPPO: Sinun. Sinähän ensin sanoit minua rakastavasi ja tulit luokseni ja —
HILDA: Niin sanoin ja sen teinkin. Taivas tietää, että puhuin totta.
Minä rakastin sinua, niinkuin puhdas nainen voi miestä rakastaa.
AAPPO: No, sitähän tarkoitin.
HILDA (raivoissaan): Mutta elä luule, että enää rakastan. Minä en sinua rakasta. Minua on petetty, sinä et ole se, joksi sinua kuvittelin. Sinä olet sivistymätön, petturi. Näin epähieno sinä voit olla, tällaista tuskaa tuottaa. Eikö oltu sovittu, ettei siitä, siitä välisestämme koskaan enää puhuta?
AAPPO: Itsehän sinä aloit.
HILDA: Siinä se on. Aina sinä olet viaton. (Itkee.) Oo, mikä lienenkään minä mielestäsi, kun et enää minua rakasta?
AAPPO (lämmeten): Minä rakastan, kas noin, pyyhitään pois kyyneleet (pyyhkii Hildan silmiä). Noin, sinun silmäsi ovat niin kauniit ja rakkaat. Anna minulle anteeksi, rakas, jos olen sinua pahoittanut. Minun syytäni se oli kaikki, koeta unohtaa. Sinähän jo hymyilet, miten sinä olet kaunis. Sano, että minua vielä rakastat.