JAHVETTI: Elähän siltä, setvitään, setvitään, jos mitenkuten saataisiin tasan käymään.
HILDA: Itselleenkö se isäntä kysyisikin?
JAHVETTI: Se se olisi mieliteko.
HILDA (ylpeästi): Sitten ei muuta kuin morjekset pois vain (aikoo lähteä).
JAHVETTI: Jottako morjekset pois vain? Elä, elähän, tyttö —
HILDA: Ja totta puhuen kuulinkin jo, että teillä viinoja poltetaan.
JAHVETTI: Se ei ole totta, kun ei ole todistettu. Ja jos olisi totta — tuonvertainen, hee, niin juokse, juokse Jortaniin, jos sinä sen virhiksi katsot. Ja jos virhinkin arvonimen sille antaisi, niin niinhän se on, jottei maakaan ota sitä omakseen, joka virhitön on, taivaalle, taivaalle se sen pois työntää, vaan kun maasta on tullut, maaksi, maaksi sitä pitää päästä jälleen — hee, että jokin järjestys siinä on.
HILDA: Vaan minä sanon, ei tainnut tulla mitään, on minulla se ajatus jo.
JAHVETTI: No, jos on, eipä, eipä sitten tule.
HILDA: Näes, tyhmä minä en ole, mutta köyhä ja perin suora ihminen minä olen ja sisuksiltani hyvä. Eikä papinkirjassa ole rikkuakaan liikaa, niin kaupungista kuin olenkin. Eikös siinä ollutkaan nuorta isäntää teillä?