SERUKKA (hengästyneenä): No, nyt se meni, että helisi.
VILLE: Mitä sinä sitä hätyytit?
SERUKKA: Vähäkös hän meitä hätyytti? Vähäkös on sitten eilisen koettu ja nähty? (Aapolle.) Ja olisi hän sinulle tullut takaisin, vaan kun et sinä tullut, läksi hän. Ja Kalle sanoi, ettet häntä enää tahtonut. (Hyvillään.) Luojan kiitos. Voipipa ollakin, että hän oli vain pahanhengen kiusaus, joka oli tiellesi asetettu.
AAPPO: Tavallaan, äiti. Ja minä lankesin. Mutta vihaan me emme saa langeta enää. Joka tapauksella on näet hyväkin tarkoituksensa.
KATTAISKA: Niin, Serukka, jos tämä noita-akka oli pantu Aapon tielle siksi, ettei hän liikoja itsestään luulisi, etkä sinäkään hänen tähtensä ylpeyteen lankeaisi, vaan että te muistaisitte, miten alasti me maailmaan tullaan ja miten alastomia aina ollaan sen silmään, joka kaikki näkee.
SERUKKA (mennen itseensä): Alasti? Olenko minä komeudella puettu, tahi olenko ylpeyden vaipalla verhoitettu? Olen. Totta on, että Aapon tähden olen langennut ylpeyteen, olen ollut valmis vihaan ja raivoon ja unohtanut kaikki korkeamman käskyt. Taivaan lintu syöttelee poikasensa, maan matonenkin hoitelee omiansa, vaan minä olen syntisempi heitä, en ansaitse äidiksi kutsuttaa. Rakkaus lyö minut sokeaksi kuin pimeys, — minne pakenen tätä omaa lihaani?
AAPPO (ottaa äidin rinnoilleen): Äiti, tänne paetkaatte. Jos te tietäisitte, miten rakas olette, ette itkisi.
SERUKKA: Siksipä, siksipä — en ansaitse — en siedä tätä —
VILLE: No, mamma, ei se pahaa tee, itke vain. Mamma on väsynyt ja sekoittunut tässä, kyllä se ohi menee.
KATTAISKA: Kahvilla se parhaiten menee. Minäpä puistan. (Puistaa kahvia.)