— Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä. Rakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän oli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.
— Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyi
Maria.
— Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin Björkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi hän vaatimattomasti.
— Sano kuitenkin, pyytelivät jotkut.
— Tätini, jonka luona asun, on ompelija.
— Kyllä tiedän, neiti Sundström, sanoi Alice.
— Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan hattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani Jennyllä.
— Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny hilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä nukillemme ennenmuinoin.
— En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy Lundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää, että näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon käydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti. Äiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin nunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.
— Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta kuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin minä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien puhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn, nuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea syntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan, nähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä äitini on heltymätön. — Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä. Sano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja sitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa, tai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.