Alice tosin oli häikäisevämpi kaunotar ja varsinkin tanssisalissa loisti hän ylinnä muita, sitte oli hän hyvän hypyn rikkaampikin, mutta parooni ei näyttänyt suurin välittävän hänestä, monista kutsuista ja kursailuista huolimatta. Hänen nimensä olikin vain Lager. Jos parooni nimen aatelittomuuden takia oli luopunut nuoruutensa lemmestä, kuinka hän nyt valitsisi kauppiaan tyttären? Olisivatpa nuo kunnon rouvat tietäneet, että parooni Falck, joka pitkän aikaa oli kulkenut naimatuumissa ja kuulostellut itselleen sopivaa kauppaa, oli vartavasten tullut kaupunkiin kosimaan Ragnhild Cederskiöldiä, olisivat he kai piankin luopuneet toiveistaan. Mutta oliko parooni sitte niin varma, että voittaisi Ragnhildin suosion? Hän ajatteli, niinkuin monet muutkin hänen kohdassaan olevat miehet, että tyttö menettelisi hyvin epäviisaasti hyljätessään niin hyvän tarjouksen, paitsi sitä luotti hän siihen, että hän kyllä viimein voiton veisi, koska oli hänellä vanhempain suostumus, vaikka erotus ijässä aluksi tulisikin tuottamaan hänelle vaivaa ja vastusta.
Entäs Ragnhild? Hänellä oli paljon miettimistä. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi edes hetken saanut rauhassa ajatella asemaansa, miten kiitollinen ollut omatessaan ystävän, vanhemman, kokeneemman ystävän, joka olisi häntä neuvonut. Mutta häntä suorastaan ajettiin huvista huviin, haudattiin vaatteiden ja muotilehtien sekaan, uuvutettiin neuvotteluilla, kehotuksilla ja houkutuksilla. — Tiedän, että viimein annan mukaan, ajatteli hän toisinaan jonkunmoisella epätoivolla. Ja hän nojasi otsansa kättä vastaan ja huokasi:
— Kenties olisi se parasta, kenties olojen vaihdos tempaisi pääni vähän pystympään, kenties tuntisin itseni onnellisemmaksi, kuin nyt. Kukatiesi saisin kerrankin vaikutusalan. Paroonillahan on maatila, minä kävisin katsomassa köyhiä ja sairaita, auttaisin ja rakastaisin heitä — ja minä koettaisin rakastaa myöskin häntä ja olla hänelle hyvä vaimo — — —. Mutta oi ei, en milloinkaan voisi rakastaa häntä muuna kuin isällisenä ystävänä. Ja mennä naimisiin ilman rakkautta — olla koko elämänsä sidottuna häneen — oi! — — Mutta hän on kuitenkin hyväsydämminen, sivistynyt, hieno, — — hän on kivuloinen, ehkä voisin vaalia häntä, olla hänelle seuraksi ja siten tehdä jotain hyödyllistäkin tässä maailmassa.
Kun Ragnhild eräänä iltapäivänä istui yksin huoneessaan, ajatteli hän taaskin näitä asioita. Koko muu perhe ja talon vieras olivat lähteneet ajelemaan, mutta Ragnhild oli pyytänyt saada jäädä kotiin, koska tunsi voivansa pahoin. Hän oli onnellinen ja kiitollinen tästä harvinaisesta yksinäisyyden ja rauhan hetkestä ja häntä harmitti senvuoksi, kun palvelustyttö ilmoitti erään nuoren naisen tulleen. — Kuka se on? kysyi hän suutuksissaan, sano — — — mutta samassa hän ilmeiseksi ilokseen huomasi Maria Stålen ovella. Silmänräpäyksessä älysi hän, että häntä juuri hän tarvitsi, tuota hiljaista, vaatimatonta, selväjärkistä ystäväänsä, tuota onnellista, joka hyvän ja ymmärtäväisen äidin johdolla oli kasvanut jumalisessa kodissa. Sydämmellisempää vastaanottoa ei Maria voinut odottaa; Ragnhildin syleilyistä ei tahtonut tulla loppua. Maria oli silloin tällöin kaupungissa käydessään pistäynyt Ragnhildin luona, mutta hyvinkin pian huomasi hän valtioneuvoksettaren kylmän käytöksen ja viipyi noilla käynneillään sentakia ainoastaan muutaman hetken, olisipa ne aivan lopettanutkin, jollei olisi tuntenut syvää osanottoa Ragnhildin elämään ja tämä itse niin sydämmellisesti pyydellyt tulemaan uudelleen. Usein olivat he myös tavanneet toisensa Lyydian luona, jossa Maria kaupungissa käydessään asui, ja siellä he olivat saaneet häiritsemättä puhella keskenään. Rouva Cederskiöldin täytyi myöntää, että Maria oli kunnon tyttö, jonka käytöksessä oli tyyneyttä ja miellyttävää arvokkuutta, mutta hän oli aatelitonta sukuperää, käytti kauhean vanhanaikuista hattua ja ennenkaikkea — hän oli papintytär, ja Ragnhildin rippikoulun jälkeen pelkäsi rouva Cederskiöld mielettömästi kaikkia pappeja.
Ragnhild vei nuoren vieraansa sohvaan ja ilmaisi ilonsa hänen tulostaan.
— Näytät niin sairaalta, pikku Ragnhildini, huomautti Maria osaaottavasti. Senkötakia oletkin kotona? Kenties häiritsen?
— Oi et suinkaan! Sinua minä juuri tarvitsen. Sen huomasin heti sinut nähtyäni.
Maria hymähti ja hänen huulillaan oli jo leikkisä huomautus, mutta kun hän katsahti Ragnhildin kalpeisiin, surullisiin kasvoihin, kävi hänen mielensä vakavaksi, hän kietasi kätensä hänen vyötäsilleen ja sanoi lämmöllä:
— Jos vaan voisin olla jossain avuksesi, olisi se minulle sangen mieluista.
Ragnhild tuijotti miettivänä eteensä.