— Mikä on sinun ajatuksesi avioliitosta, joka solmitaan vain sopimuksesta — ilman rakkautta? kysäsi hän yhtäkkiä.
Maria, jota päivän pienet uutiset sangen vähän huvittivat, ei ollut kuullut huhua parooni Falck'in kosintomatkasta, jonkatakia hän nyt hämmästyksissään katsahti Ragnhildiin. Hän mietti hetkisen; viimein vastasi hän vakavasti:
— Kysymyksesi on tärkeää laatua.
— Sen tiedän, siksi tahdoinkin kuulla mieltäsi.
— Siihen voin vain vastata, — toivovani ettei sellaisia ensinkään löytyisi.
— Niin minäkin, sanoi Ragnhild synkästi.
— Mutta, jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, kun nyt sellaisia kerran solmiellaan, kuinka niitä pitää arvostella? Pitääkö tytön mennä naimisiin miehen kanssa jota hän ei rakasta?
— Minun elämänkokemukseni ovat tuiki pienet, vastasi Maria, mutta olen kuitenkin ajatellut, lukenut ja puhunut vanhempaini kanssa monesta seikasta, ja tässä asiassa on mielipiteeni se, ettei sellaista pitäisi milloinkaan tapahtua. Alttarin ääressä luvataan rakastaa puolisoa myötä- ja vastoin-käymisessä, ja silloinhan minä teen väärän valan, jos liittäyn mieheen, jonka olemassaolo on minulle yhdentekevä.
— Se on tosiaankin hirveätä, huudahti Ragnhild. — Maria jatkoi:
— Voin mahdollisesti ajan pitkään oppia pitämään hänestä, jos hän on hyvä ja kunnioitettava mies, mutta se ei ole varmaa. Paitse sitä voi naimisessa nousta paljon vastoinkäymisiä, velvollisuuksia, suruja ja koettelemuksia. Kuinka raskasta onkaan silloin kantaa niitä sellaisen takia, jota ei rakasta! Onhan totta, että kaikissa elämänsuhteissa voi tulla koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta enhän silloin tahallani ole niitä itselleni hankkinut, niinkuin silloin teen, kun menen naimisiin? Minä en voi katsoa sitä tarpeelliseksi, jollei ole löytänyt miestä, jota rakastaa siinä määrässä, että mielestään elämä hänen edestään ja rinnallaan olisi autuutta.