— Mutta jos sen kautta voisi saada toiminta-alan, sanoi Ragnhild epäröiden.
— Ei toki Ragnhild, vastusti Maria, ei saa halventaa Jumalan säätämää avioliittoa pitämällä sitä "toiminta-alana", yhtä vähän kuin "elatusvälikappaleenakaan" tai tienä loistoon ja komeiluun tai pelastuskeinona tuosta pelätystä "vanhan piian" nimestä. Myönnän, että on ihana tehtävä naisella kun saa vaikuttaa kodin piirissä, mutta niinkauvankun vanhemmat ja siskot ovat elossa, on siinä vaikutusalaa yllin kyllin, ja vaikka menettääkin heidät, täytyy naiselle maailmassa aina löytyä jotain muutakin tekemistä kuin mennä naimisiin. Minulla, joka pian kaksikymmentä vuotta olen katsellut vanhempaini onnea, on korkeat käsitykset avioliitosta. Minusta tosiaankin tuntuu, jatkoi hän posket purpuranhohtavina, minusta tuntuu, kuin onnellinen avioliitto olisi korkein maallinen onni, mutta en konsanaan, en konsanaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan enemmän kuin ketään muuta.
— Niin minäkin olen ajatellut, myönsi Ragnhild. Mutta — — — jos vanhemmat kovin toivovat — — — onko silloin velvollisuus täyttää heidän toivomuksensa?
Maria huomasi nyt Ragnhildin itsensä olevan sellaisessa asemassa ja oli epävarma, miten vastaisi, jottei millään tavoin tulisi halventaneeksi hänen vanhempiaan tai kehottaneeksi häntä tottelemattomuuteen. — Luulen, sanoi hän vakavasti, ettei vanhemmilla ole oikeutta pakottaa lastansa ottamaan sellaista askelta.
— He ehkä eivät juuri pakota, mutta houkuttelevat. Tahdon puhua suoraan, Maria: vanhempani toivovat liittoa parooni Falck'in ja minun välilläni.
— Ja sinä, Ragnhild?
— Minä en rakasta häntä, en voi koskaan rakastaa, eikä ole minulla pienintäkään halua mennä naimisiin, mutta se on vanhempaini hartain toivomus, eikö minun hyvänä tyttärenä tule täyttää se? Parooni on arvossa pidetty mies, enkä minä häntä erityisesti inhoakaan, päinvastoin, jos hän vain jättäisi minut rauhaan ja naisi jonkun toisen, luulisin voivani pitää hänestä kuin ystävästä. Olen sanonut äidilleni, etten tahdo mennä naimisiin, olen pyytänyt saada antaa kieltävän vastauksen, mutta hän nyt on niin ihastunut parooniin, hän on vakautettu, että se olisi minun onneni, ja minä tiedän, että rakkaudesta minuun hän tätä liittoa toivoo — voinko ja saanko minä siis panna vastaan? Jumala tietää, miten raskaaksi kävisi myöntyminen, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin olisi se velvollisuuteni.
— Siinä on vaikea kohta, virkkoi Maria. Kuitenkin arvelen, että kun vanhemmat erehtyvät — sillä ovathan hekin ihmisiä — ei lapsi ole velvoitettu tottelemaan heitä sellaisissa tapauksissa, jotka sotivat omaatuntoa vastaan. Minä en uskalla neuvoa sinua vastustamaan vanhempiesi tahtoa, ei kenenkään ihmisen pidä asettua vanhemman ja lapsen väliin, mutta koeta taivuttaa äitiäsi, kevennä sydäntäsi hänelle, kerro vastenmielisyydestäsi tähän avioliittoon, puhu vääränvalanpelostasi, ole nöyrä ja hellä ja osottau tottelevaksi tyttäreksi silloin, kun hyvällä omallatunnolla sen voit tehdä, ehkäpä hän sitte myöntyy, sillä hänhän rakastaa sinua. Mutta ennenkaikkea, Ragnhild, puhu Jumalalle huolesi, rukoile neuvoa ja apua häneltä. Herra tietää mikä oikea ja hyvä on. Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.
— Oi Maria, kyllä minä rukoilen, mutta pelkään, että minun laitani on niinkuin sanotaan jossakin paikassa Jaakopin epistolassa: te rukoilette, mutta ette sitä saa, sillä ette voi rukoilla. Keskellä rukousta herää minussa epäilys, tokko Jumala tahtoo ja voikaan minua auttaa. Olen saanut päähäni, että "rikkaat ja ylhäiset eivät voi tulla taivaan valtakuntaan", koska tuhansia esteitä on tiellä, ja sentähden minulla ei ole voimaa rukoilla. —
— Oi Ragnhild, Jumala rakasti mailmaa, rakasti kaikkia ihmisiä siinä määrässä, että uhrasi ainoan poikansa heidän edestään. Tietysti sinäkin saat lukea itsesi heidän joukkoonsa. Jumala on antanut kullekin meille elämäntehtävän, hän näkee kyllä vaikeutesi. Kestä vaan lujana, rukoile ja ole vahva toivossa.