— Hyvää yötä, minä rukoilen kuitenkin Jumalalta, että setä Edvard tulisi rikkaaksi.
Hetken päästä lepäsi tuo pieni puhemies syvässä unessa, kädet ristissä rinnalla. Uni oli yllättänyt hänet kesken rukousta. Maria nojasi kauvan hänen vuoteensa yli ja katseli kyynelsilmin hänen lapsellisia, suloisia kasvojaan. — Ja minä kun luulin tuon viattoman lapsen seisovan onneni tiellä! Hän kun vain sitä on toivonut, ajatteli hän.
Monet, monet ajatukset pyörivät Marian päässä sinä iltana. Mutta luonto vaati toki osansa, ja heittäen kaikki taivaallisen isänsä huomaan nukahti hänkin pian — hän oli juuri äsken antanut sisarelleen sen hyvän neuvon, ettei "huolisi huomisesta."
28.
Alice.
Tätä nuorta tyttöä emme vielä kertaakaan ole tavanneet kodissaan. Mutta totta puhuen vaikeaa olisi ollut häntä siellä tavatakin. Sillä ennen kymmentä ei hän ollut visibel. Jos hän sattuikin olemaan jo ylhäällä, istui hän vielä paperirullat hiuksissa — kamarineitsy ei ollut saanut häntä vielä puetuksi — ja ennenkun tämä tärkeä työ oli toimitettu, ei Alice näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle, lukuunottamatta Amy Lundinia ja paria muuta läheistä tuttavaa. Kello 10:stä kului tavallisesti koko päivä kodin ulkopuolella kävelyihin, vierailuihin, kahvikesteihin, illanviettoihin, puodeissa käyntiin, joita tosin oli harvassa ja nekin huonosti varustettuja, mutta olihan sekin ajanviettoa. Ruman ilman sattuessa tai huvitusten puuttuessa ei Alice tiennyt mitä tehdä. Hän kulki huoneesta huoneeseen, katseli akkunasta ulos, tarttui kirjaan ja, jollei se ollut jännittävä romaani, pani sen pois jälleen, haukotteli, paleli, kinaili äitinsä kanssa ja toivoi sydämmestään, että tulisi vieraita, ketä tahansa. Väliin noudatti hän isänsä puodista karamellia tai marmelaatia, pureskeli niitä sohvan nurkassa, ja oli äärettömän ikävystynyt päiviinsä. Mutta kaikeksi onneksi olivat tuollaiset ikävät päivät harvinaisia. Sillä niin rikkaalla perheellä kuin Lagerilla, jossa vielä oli nuori, kaunis tytär, oli tietystikin niin suuri seurapiiri, kuin tuo pieni kaupunki saattoi tarjota. Milloin oli nimipäivä, milloin syntymäpäivä, milloin mikin syy käydä toisissaan, pitää kahvikestejä tai tanssijaisia. Alice oli niitä tyttöjä, jotka niin sanoakseni ovat pohjattomia huvituksiin nähden. Ja vaikka hän oli miten väsynyt ja uninen tahansa aamulla yön tanssittuaan, oli hän valmis alottamaan uudelleen ja ajattelemaan pukuaan tulevia tanssijaisia tai senpäiväisiä kutsuja varten. — Antaisin monta vuotta elämästäni, jos voisin sijoittua Tukholmaan tai edes Turkuun tai Helsinkiin, tapasi Alice sanoa. Mutta Alicen isä oli itsepintainen siinä suhteessa, niin myöntyväinen kuin hän olikin muuten. X:ssä oli hän syntynyt, siellä rikastunut, siellä tahtoi hän kuollakin. Muuten oli hän hyvin suopea isä. Juoksupojasta oli hän alkanut erään kaupungin kauppiaan luona, jonka puodissa oli vain nuoraa, tervaa, suolaa, nahkaa ja muuta samanlaista. Siihen aikaan taisi herra Lager tuskin lukea sisältä ja auttavasti kirjoittaa nimensä. Mutta hän oli oikea nero laskennossa, ja, kuinka hän nyt laski ja laski, pääsi hän ensin puotipojaksi, sitte kauppakumppaniksi ja viimein vallan oraille, jaloilleen, ja 50 vuoden iässä oli hän upporikas mies. Eikä hän vielä sittekään lakannut tekemästä laskujaan.
Herra Lager ei ollut niitä miehiä, jotka kokoavat saadakseen sitte istua ja ihaella kultaansa. Hänen rouvansa ja tyttärensä kyllä pitivät huolta, etteivät rahat homehtuneet kirstun pohjalle. Mutta ukko ajatteli: — Ei lie liikakaan vahingoksi. — Ja niin piti hän, hienon rouvansa mieliharmiksi, yhä kauppaa, istui itse ja kirjoitti "suureen kirjaan" tai palveli aamusta iltaan ostajia. Yhtä ystävällisesti, kuin hän niittasi 60-70 kyynärää hollantilaista palttinaa "hänen armolleen" rouva Cederskiöldille, tai punnitsi hienointa teetä kenraalinrouva M:lle, palveli hän köyhää eukkoa, joka halusi puolta naulaa kahvia tai paria talikynttilää; kaikkihan oli kassan avuksi, yksi enemmän, toinen vähemmän.
Kun sitte hänen rouvansa pani toimeen illalliset tai suuret päivälliset, pani herra Lager kaulaansa puhtaan kauluksen, ajoi partansa, pukeutui hännystakkiin ja kiiltonahkasaappaisiin ja koristeli paksut, punaiset sormensa monilla kultasormuksilla, joissa kimmelsi kaikenvärisiä kiviä. Kellarista noudettiin vanhaa viiniä, ja tuo puodissaan ahkerasti työskentelevä, vaatimaton ukko oli nyt hyväntahtoinen, vieraanvarainen isäntä.
Syytös, jonka Amy Lundin edellisessä luvussa sälytti hänelle, nimittäin, että hän muka rehenteli rikkauksillaan, oli perin perusteeton. Hän kyllä oli hieman ylpeä, että omalla työllään oli tyhjästä noussut oman ahkeruutensa ja älynsä avulla, ja on mahdollista, että hän kumarsi hiukan syvempään sille, jolla oli 1,000 ruplan vuotiset tulot, kuin sille, jolla oli 500. Mutta muuten oli hän ystävällinen ja suopea kaikille. Tuo yksinkertainen ukko ylpeili seuraelämään tottuneesta rouvastaan ja kauniista tyttärestään, ja kuuli mielellään sanottavan itseään anteliaaksi isäksi. Vaikkei hän ottanut kuuleviin korviin naisten pyyntöjä, että muutettaisiin suurempaan kaupunkiin, antoi hän kuitenkin heidän joka vuosi matkustaa pääkaupunkiin tai Ruotsiin. Pitemmät ulkomaanmatkat eivät olleet vielä niin paljo muodissa kuin nykyään. Kun Alice yövalvonnasta ja ajattelemattomasta elintavasta oli käynyt kalpeaksi ja menettänyt ruokahalunsa, ilmoitti äiti, että ilmanvaihdos tai matka terveyslähteelle oli välttämätön, ja isä avasi kernaasti kukkaronsa, laski aimo tukun punasinisiä seteleitä vaimonsa eteen, ja uupumaton äiti tyttärineen matkusti muutaman viikon kestävälle matkalle. Äidin hermot näet olivat hyvin heikot, eikä voinut niitä terästää eikä hillitä muu kuin yksi keino — huvittelu. Kun ei ollut vierailullemenoa eikä kuulunut kutsua minnekään tai ei ollut aihetta odottaa vieraita, silloin olivat hermot huonossa kunnossa. Äiti makasi sohvalla, päätä kivisti, ja tuuli oli yhtä huono kuin tyttärelläkin moisessa tapauksessa.
Alicella oli myös veli sekä sisar, mutta he olivat vähäpätöisiä olentoja, jotka aivan häipyivät vanhemman sisaren rinnalla. Yrjö oli siihen aikaan viisitoistavuotias pojan vetelys, joka loma-ajoilla kekkaloi pitkin katuja harjoittaen ilkitöitä. Hänellä ei näyttänyt olevan erityisiä laskulahjoja, ja ihmiset arvelivat, ettei hänestä paljon sopinut toivoa. Mutta eihän voitukaan pojalta, jonka isä seisoi päivät pitkät puodissa, äiti sairasti päänsärkyä tai oli kaupungilla huvittelemassa, odottaa parempaa. Kun herra Lager näki poikansa, kysyi hän tavallisesti: — Oletko rahan tarpeessa? — Ja kun hän tuli äidin näkyviin, huudettiin: — Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö! — Alicen huoneeseen ei Yrjön ollut astuminen. Hän nyrpisti nenäänsä nähdessään pojan märät saappaat, häntä kauhistutti tämän useinkin likaiset kädet, joka silmänräpäys pelkäsi Alice hänen kaatavan tuolit ja pöydät tai särkevän kukka-astiat tai repivän hänen kuvateoksensa ja kirjansa.