Alicen sisar oli pieni, raajarikko, kivulloinen olento, ärtyinen ja nyreä, laimiinlyöty ja unohdettu keskellä rikkauttakin. Äidin hermot eivät voineet kestää hänen yskäänsä eikä itkuansa eikä Alicen luonne sietää hänen kärtyisyyttään eikä kiivauttaan. Hän oli ruma kyttyräselkä, ei kannattanut senvuoksi pukea ja pyntätä häntä. Hän oli kivulloinen ja vielä nuori, eikä voitu siis viedä häntä seuraelämään. Mitä piti hänelle siis tehdä? Alice oli aina ollut kaunis, iloinen ja miellyttävä. Huvikseen oli äiti suunnitellut hänelle uusia pukuja ja kuljettanut häntä mukanaan vieraisilla, aina siitä saakka, kun tämä vielä käytti pieniä punaisia sahviaaninnahkakenkiä ja lyhyttä valkeata pukua. Tämä ei voisi tulla kysymykseenkään Almaan nähden. Kun äiti ja Alice olivat poissa, tai heillä oli vieraita, istui hän lastenkamarissa vanhan Tiina-muorin kanssa ja leikki hiljaksiin. Jos hän oli sairas ja kärsi kipua, otti Tiina-muori hänet syliinsä ja tuuditti uneen. Silloin Alma oli onnellinen. Tiina-muori riitti hänelle, hän ei kaivannutkaan äitiään, joka väliin pistäysi häntä katsomassa, suuteli otsalle ja pyysi olemaan kiltisti. Mutta nyt oli Alma kasvanut suureksi ja vieraantunut Tiina-muorista, nuket eivät häntä enää huvittaneet, ja hän alkoi tehdä vertailuja omansa ja äidin sekä sisaren elämän välillä. Pitkinä, yksitoikkoisina talvi-iltoina oli hänellä yllin kyllin aikaa sitä ajatella, ja kaiho ja katkeruus täytti hänen sydämmensä. Hän kävi kärtyiseksi ja tyytymättömäksi, valitti, että häntä hyljittiin ja sysättiin syrjään ja vaati koreita pukuja, loistavia värejä ja tahtoi mukaan vieraisille sekä vierashuoneeseen, kun äidillä oli vieraita. Alice loi ihmettelevän, melkeinpä suuttuneen katseen tuohon rumaan, rampaan, pieneen olentoon. — Kuinka voi hautoa niin mielettömiä ajatuksia, kun luonnosta on noin kovaosainen! ajatteli hän. Väliin sanoikin hän sen, ei juuri ilkeydestä, mutta kun oli pahalla tuulella tai Alma pani hänen kärsivällisyytensä liian kovalle koetukselle. Se ei suinkaan ollut omiansa tyynnyttämään tai lohduttamaan pikku sisarta. Äitikään ei sen enempää Almaa puoltanut. Kun tyttö rukka jonkun aikaa oli itkenyt ja valittanut, ja äiti turhaan selitellyt, ettei tämä ollut sellainen kuin Alice, eikä siis voinut viettää samanlaista elämää, kadottivat hermot tasapainonsa, ja silloin piti Alman palata lastenkamariin. Äitiä säälitti tuo pikku raukka, ja hän hankki hänelle seuraksi kotiopettajan. Itse hän ei joutanut puuhailemaan hänen kanssaan, eihän voinut tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi aikaansa tuolle onnettomalle lapselle. Alice vielä vähemmin. Alice oli nuori, ja hänen piti saada huvitella mahdollisimman runsaasti ja kauvan, tuollainen itkupussi pikku sisar ei saanut häntä rasittaa. Kaikeksi onneksi oli kotiopettaja hyväluontoinen nuori tyttö. Hän ei loistanut tiedoillaan, mutta hänellä oli osaaottavainen, hyvä sydän, ja ystävällinen, puoleensavetävä käytös. Alma liittyi hellästi häneen, ja vaikkeikaan hän voinut tukahuttaa halua käydä hienossa puvussa ja kulkea vieraisilla, sai hän kuitenkin joltistakin lohdutusta kertomuskirjoista ja muista hommista, joita opettaja keksi hänelle. Kun nyt rouva Lager toisinaan kurkisti lastenkamariin ja huomasi Alman melkeän ilon ja tyytyväisyyden, heittäysi hän jälleen rauhoittuneena huvitusten ja mailman pyörteisiin. Siitä rakkaudesta, joka oikeutta myöten kuului äidille ja joka nyt vaihdettiin Tiina-muorista opettajaan, ei hän vähääkään välittänyt.

Herra Lager seisoi, kuten jo on mainittu, kaiken päivää puodissaan, mutta iltasin, kun äiti ja tytär olivat poissa, otti hän itselleen pienen lepohetken ja lähti nuoremman tyttärensä luo. Taskunsa täytti hän rusinoilla, viikunilla tai muilla makeisilla, joista tuo pikku raukka ilostuisi, ja sitte istui hän hänen luonaan ryypiskellen "puolikasiansa" Alman juodessa olutjuustoaan. Nämä illat olivat hyvin hupaisia kummallekin, ja kuta vanhemmaksi Alma varttui, sitä hellemmäksi muuttui hänen rakkautensa hyväntahtoiseen, vaatimattomaan isään. Sateisina syysiltoina ja talven pitkinä pimeinä puhteina sattui toisinaan, että Yrjö hiipi ylös rappusia ja surumielisenä tirkisti puoliavoimesta ovesta lämpöiseen huoneesen, missä isä ja sisar näyttivät niin hyvin viihtyvän toistensa seurassa. Hän oli kuin kulkurikoira, tuo rikkaan poika. Omaisensa hänestä vähän välittivät ja harvoin hellivät, ja kun toverit olivat lähteneet kukin kotiinsa ja Yrjö itsekin väsynyt temmellykseensä, ja kun läksytkin jo oli luettu, tunsi hän olevansa kaikkien hylkimä. Ja siinä kun hän seisoi lastenkamarin ovella ja katseli, tunsi hän kummallisen kaipuun hänkin saada olla jonkun kanssa ja pitää hauskaa. Ystävällinen opettaja keksi hänet piankin siinä, pyysi häntä käymään sisälle ja työnsi hänelle tuolin pöydän ääreen, jossa lamppu helotti ja iltanen höyrysi. Yrjö oli kaino ja kömpelö naisten seurassa, mutta lämmin iltanen ja hupainen seura sai hänet piankin puheliaammaksi. Tosin sattui, että hän teki tahran pöytäliinaan, kaatoi suolasäiliön tai astui rikki opettajan hameenliepeet, mutta itsessään oli hän Alman mielestä paljon hauskempi kuin Alice, sillä hän kohteli heikkoa pikku siskoaan kuin säröä porsliininukkea ja taisi sitäpaitsi kertoa monta hupaista tarinaa ja uutta leikkiä. Jos Yrjö suureksi tultuaan pysyi jonkun illan kotosalla, eikä tapansa mukaan istunut ravintolassa enemmän tai vähemmän huonojen toverien seurassa, ei se ollut äidin eikä Alicen ansio, sillä he eivät milloinkaan olleet koettaneet tehdä kotia hauskaksi ja miellyttäväksi hänelle, vaan oli se pikemmin muisto näistä hiljaisista iltahetkistä lastenkamarissa ja rakkaus tuohon yhä edelleenkin unohdettuun ja hyljeksittyyn nuorempaan siskoon, jotka pidättivät häntä paheista.

Kun Yrjö oli 19-20 vuotta, äkkäsivät äiti ja Alice, että hänestä oli sukeunut kaunis nuori mies, ja he antoivat hänelle armollisen luvan seurata heitä tanssijaisiin tai olla näkyvissä, kun heillä itsellään oli vieraita. Mutta silloin päästi Yrjö remakan naurun ja huudahti halveksivasti:

— Minäkö tulisin keikailemaan teidän hienoihin saleihinne ja alentuisin armollisten neitostenne naurupalikaksi! Ei kiitoksia! Minulla on parempaakin hupia.

— Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö, tuskitteli äiti ja vei kätensä kolottavaan päähänsä.

— Onko kukaan koettanutkaan minua sivistää, kysyi Yrjö katkerasti, tarttui lakkiinsa ja lähti ravintolaan.

Oli aika, jolloin hellä ymmärtävä äiti olisi tuosta mellastavasta, mutta hyväsydämmisestä pojasta voinut kasvattaa rehellisen, kelpo miehen, ja seurustelu sivistyneiden naisten kanssa olisi karkoittanut hänen kömpelyytensä ja sievistänyt hänen tapojansa. Mutta ei millonkaan riittänyt aikaa pitämään huolta Yrjöstä, ja kun hän näin omavaltaisena oli saanut kulkea lapsuutensa eikä suureksi tultuaan senvuoksi täyttänyt hienon mailmanmiehen vaatimuksia, pidettiin häntä heti menneenä miehenä. Mutta palatkaamme jälleen Aliceen.

Noista ennenmainituista tanssijaisista oli nyt tullut tosi. Alice oli toivonut ainoastaan nuorten niihin osaaottavan, koska, kuten hän sangen epäkohteliaasti sanoi, äidit ja tädit aina olivat niin ikävystyttäviä. Mutta äidit ja tädit olivat vanhanaikuista väkeä, joiden mielestä se "ei sopinut", ja he selittivät, ettei tanssittaisi niin tuumaakaan, jollei ainakin muutamia "kaitsijoita" olisi mukana. Muutamat ankarammat ja ymmärtävämmät äidit arvelivat, että siten tulisi liikaa huviteltua, jos joka viikko olisi illatsu, kun sillävälin vielä usein sattui tanssia tai nimipäiväkutsuja, ja kielsivät tyttärensä niihin osaa ottamasta. Mutta silloin kuiskasi joku rikkiviisas Eevan tytär Alicen korvaan, että jos kutsuttaisiin ne "ompeluseuroiksi", varmaan jokainen ankarinkin äiti antaisi suostumuksensa. Niin, mutta mitä sitte ommeltaisi? Joululahjojako? Ei toki! Niistähän ei lähtenyt vähintäkään hyötyä. Ei, pitäisi etsiä jokin köyhä lapsi tai joku hyvä tarkoitus tai muuta sentapaista, ja sitten ommeltaisi jakkuja, paitoja, nuttuja y.m. Alice ei tosin eläissään ollut ommellut juuri muuta kuin helmiä ja silkkiä, kirjaillut kaulustimia ja nypläillyt pitsiä toisinaan aikansa kuluksi, kun ei ollut muuta tekemistä, mutta hän nauroi ja sanoi, että jos työn piti välttämättä olla jotain hyödyllistä, voi illatsuja kernaasti kutsua "ompeluseuroiksi", eihän sellaisia vielä ollut X:ssä, ja uutuutena voivat ne käydä hyvinkin hauskoiksi. Mutta hän lupasi pitää hyvää huolta, ettei "hyödyllinen" puoli — joka aina oli kuivaa — pääsisi voitolle. Ja niin saatiin ompeluseura. Hupaista sen kokouksissa olikin. Äidit ja tädit leikkasivat ja harsielivat, tytöt pistivät pistoksen silloin, toisen tällöin, naurelivat, puhelivat, laskivat leikkiä. Nuoret herrat pitivät heille seuraa, pistivät väliin lauluksikin. Heitä käytettiin kerinpuina ja pistämään lankaa neulan silmään, mikä antoi aihetta moneen hullunkuriseen menoon. Hetken kuluttua selitti Alice olevansa väsynyt ompelemiseen ja ehdotti, että hiukan tanssittaisiin, voitaisiinhan sitte taas ommella. Mutta tavallisesti ompelu jäi silleen, sillä kun kerran päästiin tanssin alkuun, ei siitä hevillä heretty. Toisinaan oli Alice toimittanut kauniita kuvaelmia. Silloin siirrettiin työt syrjään "siksi aikaa", ommeltiin ja harsittiin päiväkaudet verhoja, sumua ja pilviä, laiteltiin kruunuja, tähtiä ja enkelinsiipiä, apteekarin piti hankkia bengaalisia tulia, ja kaunista ja hauskaa saatiinkin. Voi ymmärtää, ettei työ juuri edistynyt, mutta Alicen tehtävähän olikin estää "hyödyllisen" voitollepääsöä. Äidit kyllä pudistivat viisaita päitään, mutta, minkäs teit? Tytöt rukoilivat ja pyytelivät niin hartaasti ja lupasivat ommella kotona sitä ahkerammin. Ja sitte ne olivat niin somia, ne veitikat, istuessaan kuvaelmissa posket punattuina ja kaikin puolin kaunistettuina, ja silleen se sitte jäi. Huvitelkoot nyt lapsikullat, niinkauvankun vielä ovat nuoria, sanoivat äidit. Ja niin kävikin, vaikka itsepintaisimmat ja vanhanaikaisimmat äidit pakottivatkin tyttärensä työhön tai vain toisiksi ilmoiksi päästivät heitä illatsuihin.

— Kaikkina aikoina on ollut tuo päätön tapa, että nuoriso huvittelee liiaksi, huomautti täti Ulla. — Kun nuoruus sitte on mennyt ilman vähintäkään hyötyä, ilman vakavaa pohjaa, tuntuu vanhuus tyhjältä ja kolkolta.

— Siinä hän nyt taas saarnaa siveysoppiansa, kuiskasi Alice harmistuneena Amylle. — Nuo vanhatpiiat ovat sietämättömiä.