— Liekö hän tosiaankin huvitellut niin mahdottomasti? kysyi Amy.
— Kaiketikin puhuu hän omasta kokemuksesta, vastasi Alice. — Ja ikävää hänen elämänsä nyt on, siitä olen varma. Muuta ei ole tekemistä kuin nuuskaa ja juo kahvia.
— Mutta kovasti häntä ei lie sentään ihaeltu, arveli joku nuori tyttö. — Hänhän on hirveän ruma.
Säälien silmäili Alice täti Ullan terävää nenää, kuihtunutta poskea ja harvennutta tukkaa. — Ihmisparka! Senpävuoksi hän ei ole joutunut naimisiinkaan.
Tämän kuuli joku äideistä ja sanoi:
— Muistan täti Ullan kauniina nuorena tyttönä. Ihailijoita hänellä oli yhtä paljon kuin sinullakin, rakas Alice, ja kosijoitakin yllin kyllin, mutta hän ei varmaankaan suostunut kelle hyvänsä. Kuka tietää, mitä hänenkin sielussaan on liikkunut, onhan sekin kerran ollut nuori.
Alice katsahti täti Ullaan, ja väristys vavahutti hänen ruumistaan.
— Miten hirveätä tulla vanhaksi! ajatteli hän ja silmäsi kukoistavia kasvojaan kuvastimessa vastaisella seinällä. Kuinka vanha hän lienee? kysyi hän.
— Ei hän ole niinkään vanha, noin neljäkymmentä vuotta.
— Neljäkymmentä vuotta! huudahtivat Alice ja Amy. — Eikös siinä jo ole ikää?