— Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroi
Maria.
Siinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin pyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja koruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte nuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria säteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:
— Oi isä, oi äiti! kuinka hyvä ja onnellinen koti minulla on.
— Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan kaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein elämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.
— Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut kaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä kotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa suhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa osaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla arvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen kanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku velikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun pöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.
Kun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se oli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle kotolaiselle.
— Sinä et olekaan ostanut uutta pukua, tyttöseni, huomautti äiti.
— En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun tarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni, niin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi hän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset välttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.
Äiti syleili hellästi tytärtään. —
Kun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta, jotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän, tokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja kiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa päivää.