3.
Eeditin koti.
Suuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän työlampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit, kumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset kirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin totinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.
Professori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi käynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta kuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n paikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen taitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta. Opiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin istui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa kirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.
Hänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon, ja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan, ryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin kouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky ja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin harrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä iloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen saadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan huolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja mielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka uutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.
Kello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe lepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:
— Eiköhän jo olisi teenjuonnin aika?
— Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista, ettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.
Ja hän jatkoi lukemistaan.
Professori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen kirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.