— Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi. Tiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme kirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse nunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää maailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä. Sinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun täytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä edullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi, huveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta kuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen ja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta Ragnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai hyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.

Hän loi pikaisen katseen kuvastimeen:

— Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy virkistellä niitä hiukan.

Hän meni.

Ragnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä. Hänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään väsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta mennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet äskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä hieno puku vaati.

5.

Tanssijaisissa.

Useimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet tanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin tarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia vieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan ette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia pukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset olivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin keksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita nuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren Alice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli todella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi valoisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin siemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja poskipäihin.

En tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni nainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti tehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat pikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana seurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti tanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen nenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon, kun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia kaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen hänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret, liehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät vaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua kilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.

Alkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen saadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei hän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa ja — se luettakoon lupa-aikojen ansioksi — sillä kertaa tarpeeksi tanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan. Toinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen huoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild Cederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti seuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui. Kateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy Lundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri piiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä katseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen tuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi tyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin kiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta häpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena sopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta kun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes katsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka kainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia vastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen kiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli Alice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy itse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi oli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä ollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia käsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan olisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin ja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi yöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja ja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää voidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten kateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän etuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan kerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän rukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin voi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen aikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli vaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä. Kun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen heti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden näköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja uusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään rikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden välillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa toiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet alakuloiseksi.