— Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen. Jatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista yksityistunneistasi!
— Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä: ilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan, lukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren syvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut. No kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?
— No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on minulla sentään päämäärä, vaikka — — —. Eedit vaikeni syvästi huoaten.
— Mitä vaikka —? Jatka, jatka, kehotti usea nuorekas ääni yhtaikaa.
— En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit. Sitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan nimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta, lisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni että älyni riittävän.
— Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan kaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa omista tuumistamme.
— Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla lääkäriksi.
— Lääkäriksi! huudahti joku.
— Uh, miten hirveätä, sanoi toinen.
— Sehän olisi niin Eeditin tapaista, arveli kolmas.