Ukko Lundin oli vanha kunnon mies, yksinkertainen ja vaatimaton. Seuraelämä ei häntä huvittanut, hän viihtyi parhaiten kotona. Varsin nuoresta pojasta oli hän saanut kamppailla köyhyyttä vastaan ja hän oli tehnyt uutterasti työtä päästäkseen jotakuinkin turvattuun asemaan. Mutta eipä vaan tahtonut onnistua. Kaihoten kotoista onnea oman lieden ääressä oli hän mennyt naimisiin kauniin ja luulonsa mukaan hyvän ja kelpo tytön kanssa ja toivoi nyt saavansa muodostaa elämänsä semmoiseksi, jommoiseksi hän sen jo poikavuosinaan oli kuvitellut, joka kyllä kysyisi ponnistuksia ja uutteruutta, mutta jonka ihana tarkoitusperä oli valmistaa kodin onnea ja huolehtia sen toimeentulosta. Unelmissaan oli hän toivoellut pientä hiljaista kotia, ahkeraa, ymmärtäväistä vaimoa, joka jakaisi työtaakan hänen kanssaan, loimottavaa takkavalkeata, yksinkertaista ateriaa ja seuraksi muutamia hyviä ystäviä. Mutta nuori rouva oli tuskin ennättänyt kotiutua, kun hän jo halusi näyttää pientä, sievää kotiansa muille. Täytyi pitää kutsut, joiden tuottamat kulut nousivat hämmästyttävän suuriksi. Talon nuori rouva loisti kuin tähti ja oli aivan lumoava emäntä. Hänen miehensäkin täytyi ihastua häneen. Mutta jälestäpäin tulleita laskuja oli kovin vaikea suorittaa, ja tuo ymmärtäväinen mies päätti mielessään, että kutsut saivat olla viimeiset, niinkuin olivat ensimmäisetkin olleet: hänen tulonsa eivät muuten voisi mitenkään riittää. Niin oli hän päättänyt, mutta rouva oli päättänyt aivan päinvastoin. Ilmoisen ikänsä oli hän ollut vähävarainen ja muista riippuvainen ja oli mennyt naimisiin varta vasten saadakseen panna toimeen juhlia ja pitääkseen kutsuja. Työstä ja taloustoimista oli hän tyttönä ollessaan saanut ylenmäärin tarpeensa. Piti senvuoksi nyt hankkia taitava keittäjä, kolmin verroin kalliimpi kuin herra Lundin oli ajatellut. Tämä piti huolen taloustoimista. Toimeen ei myöskään tultu ilman sievosta kamarineitiä, joka taisi kähertää tukkaa, koristella hattuja ja ommella. Hän piti huolta ompeluksista. Niin oli nuori rouva riippumaton kaikesta.
Turhaan odotteli herra Lundin uneksimiaan rauhanhetkiä, jolloin hän polttelisi piippuaan lämpimässä uunin loukossa tai lukisi jotain hyvää kirjaa vaimolleen, kun tämä ahkerasti ompelisi tai kutoisi sukkaa. Oi turhaan! kutsuja kemuihin tuli tulemistaan tälle nuorelle kaunottarelle, ja kun hän niissä oli uuvuttanut itsensä tanssimalla myöhään yöhön — useinkin kun hänen miehensä kotona pitkät ajat istui kirjoituspöytänsä ääressä sovittelemassa yhteen tuloja ja menoja — täytyi hänen korvata vahinko nukkumalla myöhään aamulla. Kun herra Lundin jo kauvan sitte oli mennyt virkatoimilleen, näyttäytyi rouva vasta aamukahvilla. Ja usein kun mies tuli kotiin päivälliselle, istui rouva vielä aamupuvussa lukien romaania. Mutta kun päivällisaika joutui, ei ruoka ollutkaan valmista, sillä rouvahan oli juonut aamukahvinsa niin myöhään ja oli senvuoksi määrännyt päivällisen pari tuntia myöhemmäksi kuin tavallisesti.
Herra Lundinilla oli siihen aikaan enkelin kärsivällisyys, vaikka hän ei voinutkaan pidättää huokausta silloin tällöin. Hän oli syönyt niukan ja huolimattomasti valmistetun murkinansa aikaisiin aamulla ja olisi kernaastikin tarvinnut jo päivällistä. Illat olivat, jollei rouva ollut poissa, mikä oli hyvin tavallista, jotenkin toistensa kaltaisia. Kun ei ollut vieraita, ei nuori rouva voinut käsittää, miten saisi pitkän puhteen kulumaan. Mihinkään työhön hän ei ryhtynyt, Annikkahan oli juuri neulomisia varten taloon otettu, ja yhteisluvusta hän ei pitänyt, varsinkaan jos kirjan sisältö oli vakavampaa laatua. Itse ei hän kuitenkaan voinut lukea koko päivää, ja olihan hänellä ollut romaani kädessä melkein siitä kuin nousi ylös. Niinmuodoin virui hän sohvalla puolinukuksissa taikka korkeintaan kertoi hän viime tanssijaisista tai kutsuista tehden vertailuja naisten puvuista tai suunnitellen uutta itselleen.
Kun hän näin oli käynyt kylläkseen kestiä, vaati muka kohteliaisuus häntä vuorostaan pitämään kutsut. Tässä kuitenkin tuli tenä eteen: herra Lundin vakuutti, ettei hänellä ollut moisiin varoja. Ei varoja! kuinka sitte muilla ihmisillä oli varoja? Heillä kaiketi oli suuremmat tulot. Mutta miksei hänkin hankkinut suurempia tuloja? Hän oli vielä nuori, saisi kyllä aikaa voittaen isomman palkan, mutta nyt vaan oli niukalta. Mitä tyhmyyksiä! herra A. ja herra B. ja herra C. olivat myöskin nuoria ja heillä oli pienet virat, mutta he pitävät kuitenkin kutsuja, ja mitä rouvien vaatetukseen tulee, kestävät he kilpailun kenen kanssa tahansa kaupungissa. Nämä herrat kukatiesi tekivät velkaa, tai oli heillä yksityistä omaisuutta. No, otti sitte velaksi. Ei, ei, se oli vastoin hänen periaatteitaan. Periaatteita! ei saa olla sellaisia periaatteita. Kunpa hän olisi tiennyt, että miehellään oli periaatteita, eipä vaan olisi ruvennut hänen vaimokseen. Ei hän ole mennyt miehelään istuakseen kaiken vuotta neljän seinän sisällä seurana vain tuppisuu, ikävystyttävä mies. Hänen täytyi saada pitää kutsut, tämä sai ottaa rahat mistä ikinä tahtoi. Mies nuhteli lempeästi vaimoaan, puhui tuloistaan, lupasi halvempaa huvittelua, vakuutti uskollisuuttaan ja toivoi voivansa laskea koko mailman hänen jalkainsa juureen, jos vaan olisi hänellä siihen valta. Turha vaiva! Ei hän ollut koko mailmaa pyytänytkään, hän tahtoi vain pitää yksinkertaiset kestit, samaan tapaan kuin rouva A ja rouva B ja rouva C: jäätelöä, teetä seitsemien leipien kanssa, illallista, johon kuului kuusi ruokalajia ja sitte lopuksi hiukan tanssia ja kuvaelmia. Sellaiset kestit hän tahtoi pitää ja hänen täytyi saada ne pitää. Ja sitte seurasi kyyneleitä ja rukouksia, kenties vielä hillitön itkunpuuskakin, ja lopputulos oli — kestit, sellaiset kuin oli ollut rouva A:n ja rouva B:n ja rouva C:nkin luona.
— Vaimoni on vielä nuori, ajatteli tuo verraton aviomies. Hänen tähänastinen elämänsä on ollut työlästä, nyt tahtoo hän nauttia elämästä. Arvatenkin hän ennenpitkää kyllästyy, ja sitte me elämme vaatimattomasti ja tarkasti. Minä puolestani koetan tehdä työtä kaksinverroin ja säästää missä taidan. On totta, että olen ennen aikojani vanhennut ettenkä ymmärrä nauttia elämästä. Mutta enhän saa kieltää vaimoltani sitä ilon vähää, minkä voin hänelle valmistaa. Jonkun verran velkaa saan kaiketi tehdä tänä ensi vuotena, mutta sehän on varsin tavallista, kun uutta kotia perustetaan.
Äidin kauneus oli tosin kuihtunut ja isän luonne ja terveys menettäneet voimastaan kaksikymmenvuotisessa kamppailussa huolia ja vaikeuksia vastaan. Kasvava lapsilauma oli kartuttanut menoja siihen määrään, että kestinpito vähitellen oli lopetettava. Taitava keittäjä ja näppärä kamarineiti olivat aikoja sitte lähteneet talosta: he saisivat muualla helpommalla työllä parempaa palkkaa. Äiti sai kun saikin muistutella muinaista kätevyyttään ompelussa, kutomisessa ja ruuan laitossa. Mutta jos työ tuntuu taakalta ja siihen ryhdytään vastenmielisesti, ei siitä koidu itselle iloa eikä muille huvia.
Nyt sai herra Lundin kerrankin nähdä vaimonsa taloustoimissa. Mutta voi niitä synkkiä kasvonilmeitä, kalpeutta, väsymystä ja useinkin itkettyneitä silmiä, jotka turmelivat hänen unelmiensa ihanan kuvan ja valoivat raskaan suruisuuden hänen mieleensä.
Niin yleni sitte Amy. Ilokseen teki isä sen huomion, ettei tälle oltu suotu mitään erityistä kauneuden lahjaa. Hän toivoi saavansa hänestä ymmärtäväisen, hyvän tyttären, joka ennenpitkää auttaisi äitiä tämän vaivaloisessa työssä, ompelisi ja pitäisi huolta taloustoimista ja lapsista.
Mutta myöskin äiti oli huomannut Amyn jokapäiväisen ulkomuodon ja hän oli päättänyt korvata tältä puuttuvan kauneuden loistavan kasvatuksen, sievän käytöksen ja mahdollisimman hienon vaatetuksen kautta. Hänelle koetettaisiin hankkia tarkoituksenmukaista seuraa ja tilaisuutta huvittelemaan mielin määrin, ja olisipa sitte kumma kohtalo, jollei tyttö joutunut rikkaisiin naimisiin. Köyhälle ei Amy saisi mennä mistään hinnasta, sen päätöksen oli äiti tehnyt jo tämän kehdon ääressä. Äidin uljaan urheuden koko voimalla oli rouva Lundin tehnyt työtä näiden tuumiensa toteuttamiseksi. Hän oli unohtanut itsensä, omat huvinsa, oman etunsa. Mitä tekoa hänellä enää olikaan mailmassa? Hänen kukoistuksensa oli mennyttä, toiset nuoret rouvat ja neitoset olivat nyt ihailun ja liehakoimisen esineinä. Hänen ei sopinut ajatellakaan komeata vaatetusta, siihen hänellä ei enää ollut varoja, kaikki täytyi uhrata tytön eduksi. Niinkauvankun menot koskivat Amyn koulumaksoja, kirjoja tai soittotunteja ei isä ollut vastaan, vaan antoi mielellään kaikki mitä rahavähistä riitti. Hän oikein iloitsi nähdessään äidin innon, uskalsipa vielä toisinaan ajatella, että äiti oli tullut huomaamaan, miten sisällötöntä oli elämä ilman korkeampia harrastuksia ja tahtoi nyt, että tytär ainakin saisi oppia jotakin parempaa. Mutta pian älysi hän, mihin suuntaan Amyn kasvatus kulki, ja hän huolestui kovasti. Hän koetti puhua siitä vaimolleen. Silloin huomasi hän, että tässä toteutettiin jo kauvan edeltäkäsin harkittua suunnitelmaa, jota ei voitaisi kumota ilman ankaraa ottelua, eipä vähemmällä kuin, että hän ottaisi isänoikeutensa avuksi, ja silloinhan olisi kotirauha ikiajoiksi mennyt. Tyttärien kasvattaminen oli äidin asia, selitti rouva Lundin. Hänpä pitääkin siitä huolen kaikista vastaväitteistä huolimatta ja hän kasvattaa tyttärensä oman mielensä mukaan ja niin, että kasvatuksesta on heille itselleen sekä onnea että menestystä. Isä sai kyllä ottaa osalleen pojat, ne tahtoi hän mielelläänkin jättää hänen hoiviinsa. Mies pääsee aina jollakin keinolla mailman läpi, pojista sai hän kernaasti kasvattaa työjuhtia, jos niin halutti — miehen asiahan onkin tehdä työtä ja elättää nainen. Mutta tyttäriä ei vaan kasvateta samaan surulliseen, uhrausten uuvuttamaan elämään, joka oli tullut niin monen naisen osaksi, siihen ei heidän äitinsä milloinkaan suostuisi. Hän oli saanut kokea, mitä köyhyys ja itsensäkieltäminen merkitsi.
Herra Lundin ymmärsi, ettei siinä auttanut keskustelut, puheet eikä selitykset, siihen kokemukseen oli hän hyvästikin tullut niinä vuosina kuin olivat olleet naimisissa. Valtaansa hän ei tahtonsa käyttää, ja niin päätti hän kotirauhan vuoksi sallia vaimonsa jossain määrin viedä tahtonsa perille. Hän koettaisi sitte itse pitää silmällä tytärtään ja vastustaa kaikkea pintapuolisuutta kasvatuksessa. Kuinka raskaalta hänestä tuntuikaan, kun kaikkein tärkeimmässä asiassa, lastenkasvatuksessa, ei voinut olla samaa mieltä vaimonsa kanssa. Äiti oli siitä huolimatta johdonmukainen ja uupumaton työssään.