Kun Amy oli kahdentoista vuoden vanha, tuli kaupunkiin tanssin-opettaja. Rouva Lundin ei ollut saanut minkäänlaista kouluutusta tanssissa, ja kuitenkin oli suuresti ihailtu hänen miellyttävää tanssiaan ja sulavia liikkeitään. Mutta kaupungin ylhäisempien perheiden lapset aikoivat käyttää hyväkseen tanssinopettajan oleskelua paikkakunnalla, ja silloin piti Amynkin päästä mukaan, varsinkin kun hänellä luonnostaankaan ei ollut siroa käytöstä ja hän erityisesti siihen aikaan oli oikein kömpelö. Herra Lundinilla oli äskettäin ollut suuria menoja, ja hän vakuutti, ettei ollut varoja ja että Amy sitäpaitsi kyllä oppisi tanssimaan niinkuin niin monet tytöt ennen häntä. Niinpä niinkin; Isä vaan ei tahtonut tukea hänen tuumiaan ja senvuoksi sanoo hän, ettei hänellä ole varaa. Mutta jos hän voi olla niin julma isä, niin aikoo hän ainakin näyttää, mihin hän pystyi.
Rouva Lundinilla oli muutamia kalleuksia, jonkun vanhan tädin peruja. Niillä ei ollut suurtakaan arvoa, mutta myytyinä saatiin niistä joltinenkin rahasumma, joka kyllä riitti Amyn tanssituntien maksuksi ja sitte tiesi mihin vasta ilmestyviin tarpeisiin. Amy sai nyt käydä tanssikoulua ja se sekä äidin väsymättömät opetukset kauniin käytöstavan tärkeydestä alkoivat tehdä vaikutuksensa. Äiti huomasi ilokseen myöskin, että kuta vanhemmaksi Amy tuli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen rakkautensa seuraelämään ja komeaan vaatetukseen, sanalla sanoen kaikkeen, mitä äiti itse oli rakastanut ja ihaeltavana pitänyt. Tosin oli Amyn ulkomuodosta haittaa, mutta hyvä tahto ja uutteruus saavat paljonkin aikaan. Viidentoista vuoden ikäisenä oli Amy täysin kypsynyt salonkineiti huolimatta arkipäiväisestä ulkonäöstään.
Tähän aikaan alkoi rouva Lundin puuhata ranskankielisiä keskustelutunteja Amylle. Se olisi lopullinen viimeistely kasvatuksessa, sitte häntä voitaisiin pitää "valmiina". Herra Lundinin mielestä olisivat oppitunnit luonnontieteissä, terveysopissa tai historiassa olleet hyödyllisempiä, siihen tarkoitukseen lupasi hän hankkia rahoja, ainakin yhdeksi talvikaudeksi, enempää hän ei voinut luvata, koska kahden Amya nuoremman pojan nyt piti alkaa tosityössä lukea, ja he niinmuodoin tarvitsivat yhä useampia ja kalliimpia kirjoja.
Mutta moinen lyhytnäköisyys sai rouva Lundinin aivan hämmästymään. Mitä ihmeen hyötyä Amylla oli luonnontieteistä? Ja sopiko nyt puhua tuollaisista aineista seurassa ja tanssiaisissa? Ja terveysoppia? Tehtäisiinkö Amysta sitte lääkäri? Siitä oli jo, Jumala paratkoon, varoittavana esimerkkinä Eedit Berg, joka oli nuoren tytön oikea irvikuva. Ei, ranskankielisiä keskustelutunteja Amy juuri tarvitsi ja myöskin tulisi saamaan. Siihen ei herra Lundin kuitenkaan antanut suostumustaan. Hän ei katsonut voivansa toisten lasten etua vahingoittamatta käyttää rahoja näin hyödyttömään tarkoitukseen. Mitä teki silloin rouva Lundin? Hänellä oli vielä hiukan säästörahoja myymistään koruista, ja kun ne loppuivat, erotti hän toisen palvelijan. Tietysti siitä karttui rouvalle entistä enemmän työtä, mutta se oli välttämätöntä. Sitähän kestäisi vaan jonkun aikaa, ja kun sitte Amyn kasvatus olisi loppuun suoritettu, oli äiti täyttänyt tehtävänsä vaikeamman puolen ja voi mahdollisesti jälleen palkata toisen palvelijan. Nuoremmat tyttäret olivat vielä pieniä. Kun heidän vuoronsa tuli, löytyi kai jokin keino heidänkin varalleen. Ehkä Amy jo silloin oli hyvissä naimisissa.
Amy sai siis kun saikin ottaa keskustelutunteja ja taisi lopetettuaan juuri saman verran kuin useimmat muutkin tytöt hänen asemassaan. Hän osasi sanoa: Ah, mon Dieu! ja Fi donc! ja Comme c'est drôle! ja sen semmoista, eikähän vastaiseksi enempää tarvittukaan. Kunnon kaupungissamme puhuivat ihmiset ruotsia eikä siellä oltu ranskalaista nähty moneen herran vuoteen, jollei oteta lukuun Alicen kotiopettajaa, joka Amylle oli ranskaa opettanut, ja hänkin oli oppinut puhumaan ruotsia melkein kangertamatta. Pääasia olikin, että Amy oli käynyt näillä tunneilla, tulos oli yhdentekevä.
Tällaisen kasvatuksen oli Amy saanut, ja nyt se oli päätetty. Kun kaikesta, mitä yllä on kerrottu voi päättää, millainen äidin luonne oli, voi hyvinkin arvata, millaisia ajatuksia tyttäreen jo pienestä pitäen istutettiin. Entäs isä sitte? Hän oli aikonut vastustaa kaikkea pintapuolisuutta Amyn kasvatuksessa ja pitää tytärtään silmällä. Hän kyllä koettikin, mutta päivä päivältä tuli hän yhä selvemmin käsittämään miten turhaa työtä hän teki. Jos hän epäsi rahoja, oli hän raakalainen. Jos hän vastusti Amyn ennenaikaista kylään ja kesteihin viemistä, oli hän itsevaltias. Jos hän puhui tyttärelleen velvollisuuksista, naisen ylevästä kutsumuksesta tai muusta samanlaisesta, oli hän julma, kun voikin väsyttää lapsen moisella, josta hän aikoinaan kyllä saisi kuulla. Tämä kaikki sanottiin tyttären läsnäollessa, joka alkoi yhtyä äitinsä mielipiteisiin ja pitää niitä tosina. Kun isällä tavallisesti oli ylenmäärin työtä, niin että hän harvoin ennätti olemaan omaistensa parissa ja monien huolten painamana silloinkin usein oli vaiti ja äkäinen, pysyi Amy vieraana isälleen. Olikin paljon hauskempaa kuulla äidin kertovan huveista, joissa oli ollut tai laativan suunnitelmia Amyn tulevaisuutta varten.
Isä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään voinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä, näyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja kohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden kipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta naiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties olivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden haavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.
— Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka juuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin pyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.
— Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en voi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä meillä ole leipää illaksi.
— Mitäs Leena sitte tekee?