Amy loi äitiin kehoittavan katseen. Hänen piti nyt ilmoittaa pahin seikka.
— Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet puvuista — — —
— Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin sinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan puvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.
— Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen puvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.
— Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka hän sai toukokuussa?
Äiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota koko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä.
— Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei silloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.
— Onkos niin varmaa, että kaikki ovat kansallispuvuissa?
— No, ainakin ylhäisö.
— Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun saakin esiintyä tavallisessa puvussa tai — jäädä kotiin.