Ompelijan luona.
Ahtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu kankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja, kuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten ahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin kaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa opettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia hänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän piammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä, ystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen sisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja painostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin sai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin kauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin kuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle päin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny sisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden rippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne heitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut vastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten ylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä maailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa, huomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla, tyttöparka, ei ole kumpiakaan.
Kenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista, mutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa elämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet juuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen sydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa piirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt Ragnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti tervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden henkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan puhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa ja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä Eelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui rouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa jälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta ja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa kappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti koko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.
Eräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin ompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli sietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja väsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän, josta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat ihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat. Yhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen tiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa Amy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli valmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä tervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan halveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä tuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin oli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä tarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya, joka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.
— On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström, siinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.
— Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen täytyy, sen täytyy tulla valmiiksi.
— Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla ahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?
— Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä on omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi se on saatava.
— Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen ystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.
Alice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi itsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun kirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen valmisti.