— Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä maksan, niin pian kun puku on valmis.
— Niin — sen kyllä tiedän, vastasi ompelija vitkaan.
— No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä mairitteleva sointu.
— No niin, me saamme jatkaa päiviä öillä.
— Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi! ja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.
— Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada tervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä kuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen liikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.
Kun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen kilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän ääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria paperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja, kiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri huonetta. — Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen, rikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa ne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien öiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät tätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He eivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa heille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki, joka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy Lundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin hattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan. Niin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista ikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen vaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti, ja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti, Amy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman kuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta, luulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja naurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö raukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin tytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä. Mutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta seisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva G:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, — sen muistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa pitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi parempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä ompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja elantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista köyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan ovatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten kaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin ei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja niinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole huolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle, on aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin komeissa lainakoristeissa.
Eelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. — En siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta — mutta olen ajatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin paljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.
— Niin, niin — niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä haihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät toverit. Vaan älä siitä huoli — se tervehdys ei sinua suuresti olisi lihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri ylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin ja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele, kuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän syntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä toista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi ja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja kuoltuani saat periä jok'ikisen murun!
— Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän minulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.