— Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä koittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja pue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi — ei sinun tarvitse käydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, lisäsi täti puoleksi leikillä.
Nuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan surunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan virkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen työhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.
— Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy heidän päästyään ulos ovesta.
— Kuka? kysyi Alice.
— Eelin Björkman, ompelija.
— Vai niin, minä en häntä katsellut.
— Mutta hänhän se oli, joka — joka kävi rippikoulua samalla kertaa kuin mekin.
— Ah niin, aivan oikein, vastasi Alice välinpitämättömästi.
— Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä rupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.
— No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice hajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi — ja saanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.