11.
Suuri juhla.
Kirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein kaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset sommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat ruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista. Vihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan eteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava, hauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen nuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai talonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua paikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä viiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden koivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat herrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun nuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat nurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä. Kauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus, jonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa, yllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin kosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu, hän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan yhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla alallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja — niitä hän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli iloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin kuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä — sen tunsivat kaikki nuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja pienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa keräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki tuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen metsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani hänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista kasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö, ohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut pieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen ketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo ylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli sukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin se oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille kuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen tavoin. — Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen kauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä tulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä leikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja ottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki tulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että osasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka tänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori apteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M—. Alice sen huomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen ennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia ja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin sykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi luutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori kuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa esinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan välinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä apteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä silmäyksistä. Luutnantti M— oli viimeisissä tanssijaisissa luullut kokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi peräti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan milloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita mielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä arvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen sitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä päästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen, miellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi hänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret jälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle, oli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi leskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika pitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran joutui luutnantti M— leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan Alicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli kirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja hän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli juoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle metsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi jäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.
— Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän hengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.
— Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja viuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.
— Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut kovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka yhtenään teitä kursastelee.
Alice nauroi sydämmellisessti: — Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle isoisäksi.
— Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille, jotka teitä lähentelevät.
Alice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä sanoja, virkkoi: — Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän vuoreen kadonneen.
— Yksi sana ensin, kallis neiti Alice, pyysi luutnantti.