— Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice silmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että luutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.
— Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka viimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin — —. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin kädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin kuiskaten: — Minulla on hyvä muisti.
Nyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen levollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota. Kyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla varma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän mietiskeli vain itsekseen: — Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta varokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on minun, minä en ole häntä päästävä.
Ja tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan ympäri.
Samallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista olivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat onkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa ja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu opettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti onkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori mies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä, esitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla, lapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden sekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin koulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja senjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän ollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle aivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.
— Te ette siis voi päättää — — —
— En — en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä ollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä —. Mutta kun hän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen katseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella osanotolla häntä käteen lausuen: — Oi, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä — en — — — en ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen opettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on se tapahtunut ilman tarkoitusta — — — uskonette kai sen?
— Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi, unohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne häiritä. — Opettaja poistui äkkiä.
Koko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi, mikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta. Herroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän varovasti pysytellä erillään — näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.
Kun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu mukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja Eeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä täällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt esiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja siihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin osansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle ryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut entistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset salonkivaatteet.