Luutnatti M—, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä kohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta ja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan, toiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella, kuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän suoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä säikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan voinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin häntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.
Vasta myöhään illalla alkoi seurue hankkia paluumatkalle.
Siinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan, kun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan, sai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan kanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja mietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän käyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa lehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja miehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice käsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään tahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä voinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria rakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä, mutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa yhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi senvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi, sanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi asiaa, ei voinut varmasti sanoa, pitikö hänestä, kenties tulevaisuudessa, …. oli niin nuorikin vielä. — Apteekkari kysyi, saisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut. Hän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi joutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta, lupasi itse sitä ajatella — sillä välin he seurustelisivat niinkuin ennenkin.
Apteekkari ei ollut tähän oikein tyytyväinen, mutta hän mietti mielessänsä: — Kun tyttö pyytää miettimisaikaa, on hän jo puoleksi vallassamme. — Ja kun hän tähän liitti kaikki ne palavat silmäykset ja lumoavat hymyilyt, jotka tänään olivat langenneet hänen osalleen, arveli hän tytön häntä jo rakastavan, vaikkei vielä tähän asti ollut siitä selvillä. — Ja kukaties, tahtoo tyttö, lisäsi hän ajatuksissaan, hiukan leikkiä kanssani kuten kissa hiiren kera. Se olkoon hänelle sallittu, minä vaan en päästä häntä käsistäni. Luutnantti ylpeilee ja komeilee kannuksillaan ja viiksillään, mutta joskus ovat tytöt toki siksi järkeviä, että ennen valitsevat miehen, jolla on mukava koti, kuin sen, joka asuu kasarmissa eikä ole muuta tarjottavana kuin velkoja.
Näin oli Alice voinut tyydyttää kummankin kilpailijan. Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Sitä hän ei viitsinyt ajatella. Hän toimi aina hetkellisen mielenjohteen mukaan ja sillä tavoin, kuin häntä itseään parhaiten miellytti. Kun Alice ja apteekkari palasivat muun seurueen luo, oltiin juuri lähdössä ja auringon laskiessa karahtivat venheet kotirantaan. Iloinen seurue hajaantui tyytyväisenä loistavaan huviretkeen.
12.
Köyhän lapsen onni.
Oli myöhäinen iltapäivä. Fanny Ruth palasi kotiin soittotunnilta. Hän oli väsyksissä, sillä hän oli antanut kolme tuntia peräkkäin koululapsille, jotka vapaina lauantai-iltoina harjoittivat soittoansa. Eivät nämä oppilaat olleet sanottavasti innostuneita, eivät myöskään musikaalisia, vielä vähemmän ahkeria. Nuorella opettajalla, joka itsekin oli vielä melkein lapsi, oli siitä paljon vaivaa, ja ainoa, mikä piti hänen joskus jo lannistumaisillaan olevaa mieltänsä vireillä, olivat ne pienet piljetit, joita hän sai tuntein päätyttyä ja joista hän lukukauden lopulla tiesi saavansa rahaa, millä edes hiukan saattoi hankkia rakkaalle äidille hupia ja mukavuutta. Fanny oli saanut enemmän oppilaita, kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja hän piti sitä todellisena onnena, jos siitä oli vaivaakin.
Asuessaan kahden äitinsä kera ei taloustoimiin kulunut paljon aikaa, ja kun äiti enimmäkseen piti siitä huolen, sai Fanny käyttää päivänsä musiikkiin. Jos Fanny olisi harjoittanut sitä ainoastaan huviksensa, ei hänen tunnollisuutensa olisi milloinkaan sallinut hänen siihen niin kokonaan antautua eikä jättää kaikkea muuta äidin huoleksi. Mutta soittamisesta oli koitunut tulolähde, ja senvuoksi piti hänen nyt käyttää kaikki vapaat hetkensä sen harjoittamiseen voidakseen edistyä niin, että hän kykenisi edelleenkin ohjaamaan oppilaitansa ja — vaikka sehän oli hämärä tulevaisuuden unelma — ehkä kerran vielä itse saisi nauttia jonkun taitavan opettajan opetusta. Muutamia vuosia oli muuan musiikinopettaja asunut X:ssä ja kuultuaan Fannyn soittavan, kun tämä vielä oli pahanen koulutyttö, oli hän tarjonnut tälle maksutonta opetusta sillä ehdolla, että Fanny valvoisi hänen nuorempien oppilaittensa harjoitustunteja. Kiitollisena myöntyi Fanny tähän tarjoukseen ja näiden vuosien kuluessa oli hän edistynyt niin huomattavasti, että hänen opettajansa joka kerta kuullessaan hänen soittavan sitä ihmetteli. Kovasti kehotti hän tyttöä lähtemään ulkomaille valmistuakseen pianonsoittajaksi, mutta Fanny ei voinut mitenkään ymmärtää, mistä hän saisi varoja siihen. Herra E., Fannyn opettaja, muutti kuitenkin paikkakunnalta pois, joten tyttö oli pakotettu omin päin jatkamaan. Itse ymmärsi hän vallan hyvin, kuinka vaillinaista hänen soittotaitonsa oli, ja hän epäili voivansa ilman opetusta edistyä. Siitä huolimatta hän edelleenkin työskenteli uutterasti. Paitsi tuntejaan ja omia kirjoituksiaan ompeli Fanny vielä kaikki, mitä kodissa tarvittiin, koska hän tahtoi säästää äidin heikkoja silmiä. Äiti salli tämän mielellään senkin tähden, että hän pelkäsi Fannyn terveyden kärsivän alituisesta soittamisesta.
Kuten sanoimme, oli Fanny nyt kotimatkalla soittotunniltaan. Kadut pienessä kaupungissa olivat jokseenkin pimeät ja tyhjät, niinkuin ainakin, ja Fanny kulki ajatuksiinsa syventyneenä mietiskellen mielessään rakastettua soittokonettaan.