— Jospa voisin kerran ostaa itselleni uuden soittokoneen, ajatteli Fanny, mutta koskapa saisinkaan kokoon niin suuren summan? — Ehkä sentään …. — Ja nyt risteili joukko valoisia tuumia hänen päässään. Käynti tuntui tämänvuoksi kevyemmältä, kadut näyttivät valaistuneemmilta, ja pian seisoi hän eteisen ovella. Äitikulta avasi oven ja otti ilomielin hänet vastaan. Huoneessa tuntui valoisalta, lämpimältä ja kodikkaalta, ja kohta istuivat äiti ja tytär yksinkertaisen illallispöytänsä ääressä. Senjälkeen istui Fanny soittamaan.
— Eiköhän olisi parempi, että lepäisit lapseni?
— Ei, äiti, en olekaan enää väsyksissä — minun pitää välttämättä vielä tänään oppia tämä säveljuoksutus Steibellin sonaatista, se ei anna minulle vähääkään rauhaa, vastasi Fanny.
Äiti otti kutimensa ja sitten istuivat he niinkuin niin monena iltana ennenkin pienessä vierashuoneessaan.
Joskus Fanny pysähtyi kertomaan äidille vaikeuksia juoksutuksessa ja äiti virkkoi suudellen tytärtään, että tämä oli ahkera ja kiltti.
Yhtäkkiä kilkahti eteisen kello.
— Kukahan se lienee, näin myöhään, kellohan on kohta yhdeksän.
Kun äiti avasi oven, astui vanha, harmaahapsinen, kunnioitusta herättävä herrasmies sisään; hänellä oli suuret vilkkaat silmät, ja ystävällisesti hän tervehti köyhää leskeä.
— Suokaa anteeksi, että tulen näin myöhään teitä häiritsemään, mutta kuulin soittoa täältä sisältä, mestarillisesti soitetun säveljuoksutuksen, enkä saanut oltua tiedustamatta, kuka tällaisessa syrjäisessä pikkukaupungissa osasi soittaa niin mainiosti. Anteeksi, en vielä sanonut nimeänikään: soittotaiteilija D.
— Ah, huudahti Fanny riemastuneena, Herra D, joka huomenna antaa täällä konsertin.