— Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä taivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua aamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse mennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä minua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on minulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee vaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä parhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada järkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun parantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja jonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.
Tytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattoman
Liinan luonteen mukaista.
— Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan tehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä hain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen puutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan kohottamiseksi.
Hildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi haaveilevan katseensa kohti korkeutta.
— Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi hän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että murhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.
— Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten nähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa. Sano toki, esiinnytkö jo piankin.
— Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja harjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.
— Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin olen jossain lukenut, arveli Hildur.
— Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni, sanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta hyväntahtoisine piirteineen. — Minä aijon oppia hoitamaan taloutta ja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta, mutta olenhan terve ja voimakas.
Useat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka aivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen elämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja Eedit sanoi: