Fanny soitti vielä muutamia kappaleita eri säveltäjiltä. Hän tuli rohkeammaksi, jota enemmän hän painui soittoonsa ja unohti kuulijat.
— Soittakaapa nyt jokin Weberin kappale, pyysi herra D.
— Ah, pelkään, etten lainkaan osaa soittaa Weberiä, vastasi Fanny, olen viimeksi soittanut muuatta hänen konserttiansa, mutta — — —
— Soittakaa se, soittakaa, vaikkette sitä osaisikaan, kehoitti herra
D.
Fanny totteli, ja nyt seisoi herra D. hänen vieressään tehden silloin tällöin jonkun huomautuksen.
— Tässä enemmän intohimoa — — — tässä ailakoiden — — — leikitellen, soittakaa leikitellen — noin! nyt synkästi, — — — seis! kiitos siitä! Tämä fortissimo on soitettava kuin ukkosen pauhu — — — j.n.e.
Kun Fanny lopetettuaan nousi ylös vavisten mielenliikutuksesta, puristi iäkäs herra hänen päätään molemmin käsin ja suuteli häntä otsalle.
— Rouvani, lausui hän tytön äidille, näitä lahjoja ei saa tukehuttaa, ei haudata pikkukaupungin tyhjyyteen. Hänen voimiaan ei pidä haaskata soittotunteihin. Antakaa hänen matkustaa ulkomaille.
Rouva Ruth istui kalpeana ja liikutettuna pyöritellen vihkisormustaan.
— Hyvä herra, virkkoi hän viimein, me olemme köyhiä, me voimme töin tuskin ansaita jokapäiväisen leipämme.