— Pyytäkää valtioapua, ehdotti vanhus innokkaasti.
— Meillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, jotka voisivat Fannya suositella ja ilman jonkinlaista puoltolausetta — — —.
— Se on luonnollista. Voi lapsi, lapsi, jospa olisit minun musiikkikoulussani Tukholmassa, — — — mutta joku keino on meidän keksittävä. Luvatkaa ainakin soittaa huomenna konsertissani. Otamme tämän alkusoiton Bachilta ja lisäksi jonkun Hummelin kappaleen.
Fanny lupasi, ja iäkäs taiteilija lähti pyydettyään vielä kerran anteeksi, että hän ventovieraana myöhään illalla oli tunkeutunut heidän asuntoonsa.
Seuraavana päivänä harjoitteli Fanny edelleen kappaleitaan ollen iloissaan siitä arvostelusta, jonka herra D. oli hänen soitostaan langettanut. Ja entistä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu lahjojensa kehittämiseen jonkun etevän opettajan johdolla.
Kuinka suuresti hämmästyikään yleisö konserttisalissa nähdessään Fanny Ruthin astuvan piaanon ääreen kalpeana ja vavisten, mutta vanhan herra D:n rohkaisemana, joka asetteli nuotteja ja käänsi lehteä.
— Kuka olisi uskonut tällaista pienestä vähäpätöisestä Fannysta, joka on kuljeksinut vanhassa ruskeassa palttoossa soittotuntia antamassa, ihmetteli Alice Lager. Ja moni muukin puhkesi sanomaan "kuka olisi uskonut". Mutta köyhän tytön ystävät tunsivat iloa hänen menestyksestään.
Herra D. oli kuitenkin tiedustellut yhtä ja toista leskestä ja tämän tyttärestä, mutta ei ollut muuta kuullut kuin hyvää. Konsertin jälkeisenä päivänä kävi hän jälleen rouva Ruthia tapaamassa. — Minulla olisi eräs ehdotus neidille, alkoi hän kiitettyään ensin sydämmellisesti avustuksesta konsertissa.
— Minulla on Tukholmassa pieni musiikkikoulu, oikeastaan vain omaksi huvikseni, ja sinne otetaan ainoastaan rikaslahjaisia oppilaita — tule sinne soittamaan, Fanny Ruth, minun vanha vaimoni ottaa sinut avoimin sylin vastaan, olen ohjannut jo useita soiton suojatteja hänen luoksensa. Köyhät oppilaat ovat usein asuneet luonamme, syöneet meidän pöydässämme. Tule kerallani Tukholmaan. Tuletko? — Fanny ei hämmästykseltä, ilolta ja kiitollisuudelta saanut sanaa suustaan, puristi vain vanhan miehen kättä ja puristi uudelleen katsoin häneen loistavin silmin.
— Se olisi suuri onni lapselleni, virkkoi rouva Ruth, mutta tehän ette tunne meitä — — —