— Luulen tuntevani tarpeeksi, hymyili vanha mies, mutta ymmärrän, että ehdotukseni kaipaa miettimisaikaa. Matkustan nyt Helsinkiin ja Turkuun antamaan konsertteja. Senjälkeen palaan Tukholmaan. Sillä välin Te mietitte asiaa, rouvani, ja me voimme kirjeellisesti keskustella asiasta. Tuntisin todellista iloa saadessani ottaa vastaan tyttärenne oppilaakseni — toivon siis hänen tulevan.
Vilkkaan vanhan herran mentyä heittihe Fanny äitinsä syliin ja huudahti ihmeissään:
— Äiti, uskallanko luottaa sellaiseen onneen?
Äiti hyväili häntä hellästi.
— Vaikea lienee sitä vielä uskoa, mutta voimme sitä ajatella. Ennen kaikkea tulee sinun, lapseni, muistaa, että ankara työ sinua odottaa, suuria vaikeuksia saat voittaa, kenties koettelemuksiakin.
— Niin äiti, sen tiedän; olen siitä kuullut puhuttavan ja kirjoista lukenut. Mutta tunnen sielussani sellaisen voiman ja rohkeuden, jota et luulisi pienen Fannysi omistavan. Jos vaan pysyn terveenä, ei mikään työ, eivätkä mitkään vaikeudet saata minua lannistaa, ja jos se kerran on minun kutsumukseni, niin tottahan Jumala on tukenani. Eikö niin, äiti?
— Aivan varmaan, rakas lapsi.
— Ikävintä on elää erotettuna armaasta äidistäni.
— Siihen meidän on alistuminen, huokasi äiti, ehkä saat rouva D:stä äidillisen ystävän.
Oli puoliyö, ennenkun Fanny ja hänen äitinsä lopettivat keskustelun ja menivät nukkumaan, ja kauan vielä oli Fanny vuoteellaan valveilla muistellen viime päivien tapahtumia. Hän oli liiaksi riemuissaan nykyhetken onnesta voidakseen ajatella loitolle tulevaisuuteen, liiaksi lapsellinen uneksiakseen kunniaa ja menestystä, liiaksi lempeä ja viaton miettiäkseen kilpailua muiden taiteilijain kanssa. Hänen unelmansa keskittyivät siihen! sanomattomaan onneen, että hän saisi taitavan opettajan ohjausta, että hän vähitellen oppisi soittamaan niitäkin kauniita kappaleita, jotka nyt olivat liian vaikeita hänelle ja saisi kuulla hyvää musiikkia. Uskaliain tulevaisuudentuuma oli se, että hän soitollaan voisi keventää äidin elämän huolia ja — ostaa itselleen uuden piaanon.