Rouva Ruth valvoi yökausia tämän asian vuoksi. Pitäisikö hänen lähettää nuori lapsensa noin yksinään mailmaan? Ja olikohan tämä nyt Fannyn kutsumus. Hän keskusteli siitä Fannyn kummi-isän, paikkakunnan tuomarin kanssa, joka oli ollut tytön isän parhaita ystäviä. Tämä kehotti matkustamaan. Tuomarilla oli Tukholmassa muuan sukulainen, jonka tytär kävi herra D:n musiikkikoulua; lupasi kirjoittaa sinne ja suositella Fannya. Sen lisäksi tunsi hän erään naisen, joka talven suussa matkustaisi Tukholmaan. Ehkä tämä ottaisi Fannyn hoiviinsa matkan kestäessä. Tästä kirjoitettiin herra D:lle ja Fannyn lähtöpäivä läheni. Kyynelsilmin ompeli rouva Ruth tyttärensä matkapukua. Fanny suuteli kyyneleet pois koettaen lohdutella äitiänsä.
— Sittenkun minä olen päättänyt opintoni, vuokraan minä oman asunnon, sinä asut luonani ja saat vapaapiljetin kaikkiin konsertteihin — me olemme niin kovin onnelliset. Ja, lisäsi hän vakavammin, me kirjoitamme toisillemme ja rukoilemme toistemme puolesta. Ehkä tulen jo ensi kesänä sinua katsomaan.
Niin lähti Fanny, mutta kesä toisensa jälkeen kukki ja talvi vieri, ennenkun hän takaisin palasi.
13.
Liinan koti.
— Nyt äiti, ei sinun kannata ruveta vastustelemaan, sillä olen tullut kotiin lujassa mielessä olla ymmärtäväinen ja hyödyllinen, enkä aio luopua päätöksestäni.
Rouva von Rosen istui neuvotonna nojatuolissaan. Viimein virkkoi hän puoleksi nauraen, puoleksi vastustellen tytön jyrkkiä sanoja:
— Sinä et pysty tähän työhön, et ole koskaan ennen sitä tehnyt.
— Sitä suurempi syy on nyt ruveta sitä opettelemaan, huomautti
Liina. Mikä tämä on? Paita? Onko se paikattava?
— On. Mutta kyllä minä sen teen, lapseni, olen aina ennenkin tällaiset tehnyt.