— Siksipä juuri olet niin ymmärtämätön äiti. Olet syntymästäni saakka saarnannut, että minun pitää olla järkevä ja ahkera, mutta kun sitten tulen kotiin ymmärtäväisenä ja täysikasvuisena, niin sinä suostuttelet minua jatkamaan samaa laiskurin elämää. Olet todella kummallinen äiti. Tiedätkö, mitä Maria Ståle saa aikaan? Hänet aion ottaa esikuvaksi pyrkiessäni täydelliseksi naiseksi. Hänen toimialansa miellyttää minua eniten. En minä kelpaa lääkäriksi, niinkuin Eedit Berg, enkä näyttelijäksi, kuten Hildur Jonson, mutta paitojen paikkaamista, ruuan valmistamista — sitä luulen kyllä oppivani.
— Kyllähän se on totta. Mutta niinkauvankun sinä kuljet tuolla lailla hiukset hajalla, ei yksikään ihminen usko sinua täysikasvuiseksi, järkeväksi tytöksi, nauroi äiti.
— Sekö se vaan onkin! No ei siitä haittaa. — Ja Liina hypähti kuvastimen eteen, pyyhkäisi vaaleat, vallattomat kutrinsa korvan taakse, kietoi ne verkkoon ja sitasi silkkinauhan tiukasti ympärille. — Katsos nyt, äiti, enkö nyt näyttäne kyllin arvokkaalta, jotta uskallat luovuttaa tuon paidan minun huostaani.
Tuo hilpeä tyttö tempasi puoliväkisin työn käteensä, istui hyvin viisaan näköisenä äitinsä viereen ja alkoi ommella huimaa vauhtia. Äiti ryhtyi toiseen työhön, mutta silmäsi tuon tuostakin epäilevin katsein nuorta ompelijaa. Sillä hän oli suuresti peloissaan, että paita pikemmin tulisi pilatuksi kuin paikatuksi. — Hetken kuluttua astui Liinan isä, herra von Rosen, huoneeseen. Hän seisahtui ovelle ilmeisesti ihmeissään silmälasiensa alta tarkastamaan tätä pientä ryhmää.
— Kuka siinä sinun vieressäsi istuu, äiti? No, jopa nyt jotakin, eikö se vaan ole meidän yltiöpää. Ha, ha, ha, vai jo Liina ompelee!
— Niinpä vaan — paikkaa paitaasi, ukko kulta, vastasi Liina päätään nostamatta.
— Ja mihin ovat kutrisi kadonneet?
— Etkö näe, että ne ovat vangitut. Äiti oli huolissaan, että pitäisivät minua poikana, jos ne vapaina leijailisivat, kuului tytön vakainen vastaus, mutta veitikka ilkkui jo suupielissä.
— Äh, minä vaan en voi sietää tuota verkkopeliä. Anna kutrien olla valloillaan. Nähnevät toki ihmiset pitkät hameesi, vaikken minä niitä suurin ihaile.
— Sinä olet kunnon ukko! huudahti Liina, hypähti tuoliltaan, viskasi työnsä pöydälle ja istui isänsä syliin. Toisen kätensä kietoi hän isänsä kaulaan, mutta toisella irroitti verkon hiuksistaan, niin että kevyet kutrit laineissa kiertelivät hänen iloisia kasvojaan.