— Ole huoletta, lohdutteli isä. Tyttöä ei mikään vaivaa, hän on iloinen ja reipas — muuta ei vastaiseksi ole tarpeenkaan. Tarvinnet apua, ota ompelija.

— Ei ollenkaan senvuoksi, vaan hänen itsensä tähden.

— Hänen itsensä tähden en muuta toivo, kun että saa olla rauhassa.

— Niin, niin, ystäväni, nauttikoon vaan nuoruudestaan ja vapaudestaan, myönnytteli heikko äiti tyytyväisenä, sillä samaa hänkin sydämmessään toivoi, vaikka näön vuoksi katsoi velvollisuudekseen huomauttaa, kuinka välttämätöntä Liinan oli tasoittua ja vakaantua. Alati iloinen, yltiö ja rakastava tytär oli vanhempainsa silmissä niin peräti täydellinen, niin rakastettava, ettei hänessä ollut pienintäkään poispantavaa. Jos hän ei ollutkaan niin kelpokäytännöllinen kuin Maria Ståle, niin oppinut kuin Eedit Berg, niin musikaalisesti etevä kuin Fanny Ruth, — niin mitäpä siitä. Eiväthän kaikki ihmiset ole samaan kaavaan valetut. Mitä taas hänen kykyihinsä tuli, ei niitä vielä oltu sanottavasti koeteltu. Äiti oli kaikessa hiljaisuudessa varmasti vakuutettu, että Liina kykeni mihin hyvänsä, kunhan vaan olisi pakko tosissaan yrittää. Ja isä vakuutti Liinalla olevan laajat tiedot, vaikkei hän ollut kärkäs niitä näyttämään. Musiikkiin oli hän niin perehtynyt, että hänen pilalaulunsa, valssinsa, polkkansa ja idyllinsä ihastuttivat vanhempia paljon enemmän kuin kaikki maailman sonetit ja capricit. Mitäpä syytä olisi senvuoksi kiristää ohjaksia, joskin tyttö on käynyt muutaman viikon papille lukemassa ja alkanut käyttää pitkiä hameita.

Liina oli nuorin suuresta siskoparvesta, jotka olivat parhaassa kukoistuksessaan menneet manalle, eikä siis sovi ihmetellä, että vanhemmat hellävaroin hoitivat tätä nuorteata tainta peljäten jollain tavoin häiritsevänsä sen vapaata kehitystä. Huonompi luonne olisi voinut tällaisesta leväperäisyydestä turmeltua, tulla oikulliseksi, itserakkaaksi, omapäiseksi ja itsekkääksi, mutta Liina oli luonnostaan taipuisa, helläsydäminen ja iloinen. Vaikkakin hän alati omaa tahtoansa noudattaen teki oman mielensä mukaan, niin ei syynä ollut se, että hän välttämättä olisi tahtonut oman tahtonsa esille, vaan se, ettei kukaan häntä vastustanut, eikä hän koskaan tullut vakavasti ajatelleeksi, että hän olisi toisinkin saattanut menetellä, että hänellä ihmisenä ja tyttärenä myöskin oli velvollisuuksia. Laulellen ja tanssien kulutti hän aikaansa iloisena kuin perhonen, eikä tarvinnut hänen enempää kuin kedon kukkasen surra tai huolehtia toimeentulostaan. Onnellinen, iloinen Liina! luuletko tuollaisen vapauden iän kaiken kestävän? Jollei — oletko valmis oikealla tavalla koettelemustenkin kautta kulkemaan velvollisuuksien tietä?

14.

Ensi askel.

Rehellisen huonekalutehtailijan, Johan Jonsonin oli onni olla tulevan näyttelijättären, runollisen Hildurin setä. Tytön isä oli ollut joku alhaisempi virkamies, mutta kuollut parhaassa iässään niinkuin hänen vaimonsakin. Pienenä paitaressuna oli Hildur tullut setänsä taloon, jossa hän sai hellää hoitoa, mutta ei varsin järjellistä kasvatusta. Tehtailija oli mennyt hiljan naimisiin ja kun ei hänellä ollut omia lapsia, tuli Hildurista pian perheen silmäterä. Jos hän jo syntyjään oli luonteeltaan oikullinen ja juonikas, toisinaan yltiö ja iloinen, toisinaan synkkä ja juro, toisinaan taas yrmeä ja kärtyisä, niin pääsi kaikki tämä yhä suurempaan voimaan ymmärtämättömien, mutta helläsydämmisten kasvatusvanhempain luona. Täti Riika oli hyväntahtoinen, mutta typerä täyttäen lapsen kaikki mielihalut.

— Älä itke lapseni, saat sitä tai sitä, oli hänen tapansa sanoa. — Setä Janne ei aina ollut yhtä myöntyväinen, tuinahti silloin tällöin, olipa jo pari kertaa näyttänyt vitsaakin. Mutta hänen oli vaikea nähdä vaimonsa itkevän, joka luonnollisesti kuului asiaan tällaisissa kohtauksissa, ja lisäksi oli pikku Hildur hänellekin sellainen lemmityinen, ettei tuolle hennonnut suuttua. Sitäpaitsi osotti tyttö suuria taipumuksia tanssiin, lauluun ja lausuntoon, niin että häntä väkisinkin täytyi ihailla, niin juonikas kuin hän olikin. Illoin sedän tultua tehtaasta ja istuuduttua saliin polttelemaan, sai Hildur aina näyttää hänelle tanssitaitoansa. Hän osasi pienillä jaloillaan, joita punaset sahviaanikengät koristivat, tehdä niin siroja liikkeitä ja sedän hyräillessä jotakin vanhaa polkkaa taikka valssia seurata niin tarkasti tahtia, että ukko ilmi-ihastui ja palkitsi häntä kuuluvalla suudelmalla. Tyttö oli myöskin kaikenmoisista laulu- ja virsikirjoista yllättänyt säkeitä, joita hän lausui ulkoa ennenkun vielä osasi edes lukea. Vedet vierivät Riika tädin silmistä kun tyttönen mustat kutrit hajallaan asettui tuolille ja silmät ylöspäin käännettyinä innokkaasti lausui jotakin runoa. Setä ja täti eivät suinkaan säästäneet kiitosta ja ylistystä vaan kertoivat kaikille tuttavilleenkin Hildurin erinomaisista lahjoista, eikä yksikään vieras saanut lähteä pois kuulematta tytön lausuvan tai näkemättä hänen tanssivan. Tästä piintyi lapseen se luulo, että hän oli ihmelapsi, ja hän esiintyi mielellään. Saattoipa käydä niinkin, että jonkun unohdettua pyytää häntä näyttämään taitoansa hän itse siitä huomautti sanoen: — Etkö tahtoisi kuulla runoja? tahi: — Tanssinko ma sinulle? — Tultuaan hiukan vanhemmaksi ymmärsi hän olla muiden kuultavaksi tai nähtäväksi kykyjään tarjoomatta, mutta ei hänellä toki ollut mitään sitä vastaan, jos häntä siihen kehotettiin. Rehellinen tehtailija tahtoi antaa kasvatilleen loistavan kasvatuksen. Hän oli näet varakkaanpuolinen mies, ja joskin oma pieni taimitarha jo oli kasvanut hänen ympärilleen, olivat ne vain "käsityöläistaimia", kuten hän itse tapasi sanoa ja sitäpaitsi siksi pieniä, ettei heidän kasvatuksestaan tarvinnut vielä huolehtia. Huonekalutehtailijan mielestä oli opin ja sivistyksen huippu siinä, että kävi läpi kaupungin tyttökoulun, missä oli yksi opettaja, joka oli käynyt Saksassa ja niin muodoin osasi "puhua sujuvasti saksaa". Tähän kouluun pantiin Hildur. Lukemiseen ei tällä pienellä ihmelapsella näyttänyt olevan erityisiä taipumuksia, jos emme ota lukuun runonlausuntoa, joka sekin kävi aivan väärällä tavalla, niin että opettaja sai nähdä paljon vaivaa poistaakseen hänestä vanhan tavan. Kun Hildur jo kymmenen vuoden vanhasta sai lukea romaaneja ja kaikkia, mitä vaan käteen sattui, niin voimme ymmärtää, ettei maantiede, aritmetiikka tai kielioppi nuorta neitosta sanottavasti miellyttäneet. Hän ikävystyi niin ollen pian kouluun ja opettajiin, jotka eivät ollenkaan häntä ihailleet. Väliaikoina hän tosin hämmästytti tovereitaan kertomalla heille kappaleita romaaneista taikka näytelmistä, mutta koululasten ymmärrys ei tällaisiin ulottunut, he juoksivat mieluummin naattaa tai löivät palloa. Kun Hildur oli täyttänyt neljätoista vuotta, luuli hän olevansa täysi-ikäinen nainen, valmis kosittavaksi, ritarien ryöstettäväksi, valmis menemään luostariin, tai elämään minkä romaanin sankarittaren elämää tahansa. Kun ei häntä koulussa pidetty erityisempänä tai suurempana kuin muitakaan neljätoistavuotisia, vaan vaadittiin häneltä samaa kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta kuin muiltakin, vieläpä uskallettiin rangaista ja antaa ala-arvoisia numeroita, kiukustui hän ankarasti ja päätti nolata johtajattaren jättämällä hänen koulunsa. Hildur pyysi senvuoksi eräänä päivänä vähää ennen lukukauden alkua, että hän saisi lopettaa koulunkäynnin.

— Ei, kissa vieköön, lausui setä Janne painavasti, sinulla on kaksi luokkaa jäljellä ja ne sinun on ensin käytävä läpi.