Hildur hiukan hämmästyi setä Jannen tavatonta varmuutta — hän ei ollut luullut tämän pitävän hänen koulunkäyntiänsä noin tärkeänä.
— Mutta setä, minä en enää tahdo käydä koulua, ankkasi tyttö.
— Et tahdo? Mitä päähänpistosta se on? Sinun on meneminen kouluun, tiedä se, ja muista, että minä olen sen sanonut, minä Johan Jonson.
Nyt olisi varmaankin moni muu pikkutyttö aito peljästyneenä alistunut noudattamaan ankaran sedän tahtoa, mutta Hildurhan ei ollutkaan mikään pikkutyttö, vaan täysi nainen, ja lisäksi tunsi hän tuiki tarkoin setä Jannen. Hänen piti aina ensin saada hiukan torua ja sitte vasta myöntyä. Hän taipui kuin savi viisaan, juonikkaan suosikin käsissä. Tämä houkutteli hänet minne tahansa.
— Mutta hyvä setä, sanoi Hildur uudelleen, minähän olen jo neljätoista vuotta.
— Neljätoista vuotta, mitä se on! tavallinen koiranikä, vastasi setä kiivaasti.
— Uh, kun setä käyttää karkeata kieltä, sanoi Hildur loukkaantuneena, isä ei olisi ikinä noin sanonut.
— No, no, niin — sinä tunnet sedän, pahoitteli tuo rehellinen mies, isäsi oli virkamies ja käynyt koulua, mutta setäsi on ollut ainoastaan oppipoikana ja katso sellaisissa piireissä ei opita niin hienoja tapoja.
— Mutta setä on kuitenkin rehellinen ja kunnon mies, vakuutti Hildur mairitellen, ja osaat kylläkin, jos vaan tahdot käyttäytyä hienosti.
— Kyllä vaan, ei sitä turhaan ole seurustellut parempain ihmisten kanssa, kehasi setä mielissään. — Enkä ole toki ollut kirjallisuuttakaan viljelemättä. Katsoppa tuota romaanipinoa tuolla kaapin päällä; ja sitten olen minä lainannut pastorilta Begnerin käsitteet, joka sekin merkitsee jotakin. Siksipä juuri pitää sinunkin käydä koulua ja saada oppia, tönöseni. Oppimaton ihminen on kuitenkin aina kuin luontokappale. — Hildur aivan ällämystyi tällaista asian käännettä; hän oli odottanut peräti toista hyvin sovitetusta imartelustaan.