— Mutta täti kulta, en minä aiokaan sellaiseksi, joka kiertelee paikasta toiseen, vaan oikein sellaiseksi, joka asuu Helsingissä taikka Saksanmaalla, käy silkissä ja sametissa ja saa rannerenkaita ja laakeriseppeleitä kuninkailta ja keisareilta, puhui Hildur innoissaan.
Setä ja täti pudistelivat vielä päätään, mutta vuosien kuluessa totutti Hildur heidät siihen ajatukseen, että näkisivät hänet näyttämöllä. Kouluun ei hänen tarvinnut enää mennä, mutta setä kehotti häntä alituiseen "sivistämään itseänsä", ja Hildur totteli häntä sillä tavoin, että luki romaaneja ja näytelmäkappaleita, mitä käteen sattui, ensin kaikki "kaapin päältä", ja luettuaan niitä lukemasta päästyäänkin, kunnes osasi ne ulkoa, lainasi hän tuttaviltaan ja kaupungin kirjastoista yhä uusia. Ja setä Janne oli hyvillään nähdessään hänet kirja kädessä. — Se on oikein, tyttöseni, tapasi hän sanoa silittäin hänen kauniita, hyvin hoidetuita kutrejaan. Ja vaimolleen ylisteli hän: — Se tyttö lukee kuin hevonen, hänestä tulee sorja neito, niin että meidän pitää hankkia hänelle kunnon mies.
— Niin, Lundström näyttää katselevan häntä halukkain silmin, vastasi
Riika.
— Lundström? Hävetköön kehno, tiuskasi ukko kiukuissaan, älä nuolase, ennenkuin tipahtaa! Ylemmä, ylemmä! Hänen isästänsä olisi voinut tulla pormestari.
— Mutta olithan itsekin vaan puusepänsälli, ukkoseni, muistutti täti
Riika katsellen miestään ihailua ja rakkautta säteilevin silmin.
— Niin, niin, mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Lundströmiltä puuttuu senlisäksi sivistys, näetkös.
— Niin, kyllähän minä puolestani soisin tytöstä tulevan vaikka apteekkarin rouvan tai jotakin muuta ylhäistä ja hienoa.
— Meidän täytyy toimittaa lapsi parempain ihmisten seuraan, hänen pitää käydä rippikoulua yhdessä kauppias Lagerin ja valtioneuvos Cederskiöldin tyttärien sekä muiden hienojen neitojen kanssa tänä kevännä.
— Mutta käyköhän se päinsä?
— Miksei kävisi. Minä lähetän tuon mahonkituolin pastorille, ottakoon hän vaan tytön vastaan.