Hildur oli aika päiviä tätä varten valmistunut. Hän nousi ylös, asettui loitommalle huoneessa ja lausui osan Lessingin näytelmästä "Emilia Galotti".
— Ahaa, nuori neitini, ihmetteli johtaja Hildurin lopetettua, korkeallepa te lennättekin kappaleita valitsemaan. Te olette kovin nuori vielä ja — — — ei juuri — — — no niin, saattaahan se olla. No entä huvinäytelmä?
— Huvinäytelmä ei minua miellytä, vastasi Hildur ylvästellen, ainoastaan murhenäytelmä vaikuttaa minuun, ja sinnepäin vievät taipumuksenikin.
— Ha, ha, ha, nauroi johtaja, sinnepäin ne vievät kaikilla. Nuori neitini, me saamme kauan, kauan näytellä kamaripalvelijan osia ja sivuhenkilöltä, ennenkuin me pääsemme murhenäytelmään. Mutta jos teillä on halua ja rohkeutta, niin voimmehan koettaa. Muuan parhaista kamarineitosistani meni hiljan naimisiin, hänen paikkansa voisitte te mahdollisesti saada — kestää tosin kauan, ennenkuin te saavutatte hänen taitavuutensa, sillä teidän lausuntonne on hyvin virheellistä ja käytöksessänne jotain teeskenneltyä, mutta me voimme yrittää. Jos teillä on todellista taipumusta, karisevat pienet viat vähitellen pois.
Syvästi loukattuna ja toiveissaan pettyneenä palasi Hildur kotiin. Hänkö näyttelisi kamarineitsyen osaa! Mokoma tehtävä! Tuoda sisään vesilasi, lausua pari sanaa, keikistää ja mennä tiehensä! Jos hän ei olisi hävennyt setä Jannea ja kaikkia muita, jotka olivat kuulleet hänen tulevaisuuden unelmistaan, olisi hän antanut palttua koko teatterille. Vaan se ei käynyt päinsä. Ja kukapa tietää, vaikka hämmästyttäisi hän ensi kokeellaan teatterin johtajaa siihen määrään, että tämä piammiten uskoo hänelle arvokkaampia osia. Ja nyt palasivat entiset unelmat kunniasta ja maineesta. Mutta kun tyttö seisoi rehellisen huonekalutehtailijan portin takana, laimeni rohkeus. Kuinka hän voisi niellä tämän nöyryytyksen, tunnustaa, miten kaikki oli käynyt, että hänen oli pakko tyytyä kamarineitsyen osaan. Tässä tuskassa pälkähti jo hänen päähänsä kertoa jotakin aivan toista ja sitten jollakin tavoin estää setää tulemasta teatteriin; mutta sellainen ajatus häntä kuitenkin hävetti, ja hän ymmärsi sitäpaitsi, että setä toiselta taholta piankin saisi kuulla asian oikean laidan. Hildur esitti asian senvuoksi totuudenmukaisesti jättäen kuitenkin pois joukon nöyryyttäviä lauseita, jotka olivat koskeneet hänen ulkomuotoaan, esiintymistään, käytöstään ja lausumatapaansa ja huomautti saaneensa vähäpätöisen osan siitä syystä, ettei hän ennättäisi ensi harjoitukseen pitempää oppia. Setää ja tätiä tämä tyydytti verrattomasti, ja täti Riikakin lupasi tulla teatteriin, vaikkei hänen ennen ollut tapana sellaisissa huveissa käydä.
Monien harjoitusten ja uusien nöyryytysten perästä oli Hildur viimeinkin valmis esiintymään. Hän ei ollut voinut edes aavistaakaan, että mokoman kamarineidon tähden piti pitää moista melua. Milloin oli sanassa väärä korko, milloin keikistys liiaksi syvä, milloin askel liian lyhyt, milloin liian pitkä, ja kauheinta kaikesta oli se, että katala johtaja oli sadatellut häntä vakuuttaen, ettei hänellä ollut taipumusta senkään vertaa kuin pahasella karjapiialla. Niin, ken saattoikaan olla niin typerä ja luulla, että Hildur näyttelisi sievoista kamarineidon osaa, hän, joka tunsi milloin hyvänsä kykenevänsä esiintymään Opheliana tai Emilia Galottina.
Hildur oli vuodattanut vuolaita kyyneleitä häpeästä, harmista ja loukatusta turhamielisyydestä, vaikka salassa tietenkin, sillä ei yksikään ihminen saisi aavistaa hänen pettymystään, kaikista vähimmin setä ja täti, jotka niin kauan olivat olleet hänen teatteriin menoaan vastaan. Toki toivoi Hildur yhä edelleen tästä halpuudesta ylenevänsä. Hänen lohdutuksenansa olivat lukemansa kertomukset monen muun näyttelijättären hankaluuksista ensi kertoja esiintyessään. Viimein tuli tuo suuri päivä. Ensi surun tuotti se, että Hildurin täytyi peittää kauniit hiuksensa — ainoa, mitä hänessä kaunista oli — myssyllä, mutta sitä nyt ei voitu auttaa. Setä ja täti seurasivat juhlavaatteissaan tyttöä teatteriin.
— Jumala siunatkoon sinua, huudahti täti mielenliikutuksissaan, kun Hildur kääntyi takaportille, josta käytiin pukuhuoneisiin ja näyttämölle. Alkusoitto soitettiin, esirippu nousi. Hildur seisoi vavisten kulissien takana. Hänen tuli esiintyä vasta toisessa näytöksessä, joten hänellä oli aikaa malttua. Hän luulikin jo pysyvänsä levollisena, mutta juuri kun hänen piti astua sisälle, kuiskasi johtaja tehden samalla uhkaavan liikkeen: — Heittäkää herran tähden hiiteen tuo opheliailme kasvoiltanne! — Tämä närkästytti ja hämmensi siihen määrään nuorta näyttelijätärtä, että hän ihan unhotti sanottavansa. Muuan näyttelijöistä työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Kun Hildur ennätti valaistulle näyttämölle ja näki suuren yleisön edessään, hämmentyi hän yhä enemmän. Vaivoin saattoi hän ottaa pari askelta eteenpäin ja kantaa tarjotinta, jolla olevasta lasista toinen puoli meni maahan. Typertyneenä säikähdyksestä ja häpeästä oli hän pudottamaisillaan tarjottimen lattialle, mutta onneksi se henkilö, jonka tuli ottaa lasi vastaan, sieppasi nopeasti tarjottimen hänen käsistään. Epätoivoisena kääntyi Hildur ympäri, unohti keikistyksen ynnä lyhyet askeleet ja riensi ulos luullen koko yleisön nauravan hänen tyhmistymistään.
Näyttämön ulkopuolella kohtasi hän johtajan, joka kiukuissaan soimasi ja haukkui häntä aasiksi.
Hildur ei voinut muuta kuin juosta pukuhuoneeseen, heittäytyä sohvalle ja puhjeta kyyneliin. Kiukku, häpeä, epätoivo kiistelivät hänessä.