— Ne ovat ehkä ompelupöytäsi laatikossa, huomautti Maria.
— Oi, Maria hyvä, nauroi Eedit, se on vain nimeltä ompelupöydänlaatikko, — ja hän näytti joukon papereita ja kyniä, jotka olivat järjestyksessä toistensa vieressä.
— Minä juoksen johonkin puotiin ostamaan tusinan nappeja, ehdotti
Maria.
— Ei, malta, kysyn ensin Sohvilta, ehkä hänellä on varastossaan, sillä hänen asiansa on pitää vaatteistamme huolta, vaikka hän tekee sen sangen puutteellisesti, kuten huomaat.
Sohvilla oli onneksi muutamia likaisia kangasnappeja, joita hän löysi minkä mistäkin rasiasta ja laatikosta.
— Annas kun minä ompelen ne, pyysi Maria, minulta ei mene siihen kuin silmänräpäys, isäsi voi suuttua, kun saa niin kauvan odottaa.
— Ei hän siitä juuri suutu, hän on niin hyvä ja kärsivällinen, mutta mielellään soisin hänen saavan paitansa niin pian kuin suinkin, vastasi Eedit katsellen, kuinka Marian neulaan tottuneet sormet ketterästi kiinnittivät napin paikoilleen. Hetken päästä oli kaikki tehty.
— Tottumus sen saa aikaan. Jos tietäisit, kuinka monta tuhatta nappia minä olen iässäni ommellut, niin et suinkaan ihmettelisi.
— Mutta eikö se ole kauhean kuolettavaa työtä? Tiedätkö Maria, että minä aina siihen asti, kuin opin sinut tuntemaan luulin löytyvän ainoastaan kahdenlaisia naisia: sellaisia, jotka lukivat, ajattelivat ja harrastivat yleisiä asioita sekä sellaisia, jotka keittivät, ompelivat, juorusivat ja olivat yksinkertaisia. Mutta nyt olen havainnut, että sinä harrastat kaikkea, mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, niin että voin puhua kanssasi mistä hyvänsä, että olet ajatellut ja lukenut paljon ja kuitenkin — olet sinä noin ihmeen taitava kaikissa kotiaskareissa. Se on minusta selittämätöntä. Kuinka voivat nämä olla yhdistettyinä? Kertomustesi mukaan kuluu sinulta koko päivä kotitoimiin. Kuinka voit harrastaa muuta sen lisäksi? Etkö aivan uppoa noihin ruoka- ja vaatehuoliin?
— Sinä teet minulle yhtaikaa niin monta kysymystä, etten tiedä, miten sanani sovittaisin vastatakseni järjestyksessä kuhunkin erikseen, naurahti Maria.