— Siinäpä se juuri pulma. Mitenkä sinun mielestäsi asia olisi autettava? Onko todellakin minun velvollisuuteni luopua rakkaista kirjoistani ja tulevaisuuden tuumistani ryhtyäkseni selvittämään kotiaskareiden sotkuista vyyhtiä ja pitääkseni ikäni kaiken sitä selvänä?
— Sitä minä en luule. Tarkoitusperäsi on korkea ja ihana ja siunausta tuottava, enkä muuta parempaa halua, kuin että vapaasti saisit sen täyttämiseksi työskennellä. Mutta sinulla on vanha isä ja ehdoton velvollisuutesi vaatii, että sinä jollakin tavoin pidät hänestä huolta ja hoivaa.
— Aivan niin, sen hyvin ymmärrän. En ole vaan löytänyt oikeata tapaa. Minun täytyy sanoa, etten lapsempana ollenkaan huomannut näitä lukemattomia kiusoja ja vastahakoisuuksia, ja tunnen todellista tuskaa ajatellessani, mitä vanha isäni noina vuosina on mahtanut kärsiä. Minäkin asetan velvollisuuden korkealle, Maria. Mutta olen tähän asti luullut velvollisuudekseni luontaisen taipumukseni noudattamista ja kehittämistä. Vasta nyt ovat silmäni auenneet. Luontoperäinen halu estää minua ryhtymästä toimiin, jotka ovat harrastusteni ulkopuolella, mutta minä olen käyttävä kaiken tarmoni pakottaakseni itseäni siihen. Kuitenkin — lisäsi Eedit miettiväisenä — kuitenkin on hartain toivoni, ettei minun tarvitsisi luopua opinnoistani! En halua mainetta, en tahdo loistaa tiedoillani, niinkuin jotkut luulevat, en lukisi edes ulkonaisia tutkinnolta varten. Tahtoisin ainoastaan sammuttaa tiedonjanoani ja sillä tavoin olla lähimmäisilleni hyödyksi.
— Uskon niin olevan, Eedit, ja ymmärrän sinut täydellisesti, virkkoi
Maria puristaen hellästi ystävänsä kättä. Siksi olenkin vakuutettu,
ettei sinun tarvitse poiketa siltä uralta, jonka jo olet viitottanut.
Jos haluat, kysyn äidin mieltä tässä asiassa?
— Oi ystävä, tee se! Sillä välin minä kuitenkin koetan, mihin Sohvi kykenee ja autan siinä, mikä hänelle on mahdotonta. Mutta se on onnettomuuteni, etten saata samalla tavoin kuin sinä ajatella ja toimittaa useita tehtäviä, vaan kääntyy ajatukseni aina yhteen asiaan kerrallaan. Kun syvennyn kirjoihini, katoaa koko muu mailma ajatuspiiristäni. Mutta sitäpä juuri koetankin parantaa. Kiitos sinulle, hyvä ystävä, että aikaasi uhraamalla olet antanut minulle järkeviä neuvoja.
— Olisin hyvin tyytyväinen, jos olisin saanut sinut vakuutetuksi, etteivät kotiaskareet ole "jokapäiväisiä ja ikäviä" taikka vähäpätöisiä.
— Siitä saat olla varma. Sinun näkökannaltasi katsottuna ne eivät ole, sen hyvin ymmärrän.
— Silloin olen tyytyväinen. Kun sinä nyt alat niitä toimittaa, niin tuntuvat ne ikäviltä, mutta muista silloin sen tulevan siitä, ettei sinulla ole niihin taipumusta ja että se aika, minkä niihin käytät, riistetään opinnoiltaisi ja tulee niin muodoin huonosti käytetyksi. Mutta muista samalla vanhaa isääsi, jota niin hellästi rakastat, ja jonka hyväksi olet valmis uhraamaan vielä enemmänkin.
— Sitä tahdon muistaa.
— Vaan tässäpä puhellessamme on aika tietämättäni pitkälle kulunut. Hyvästi! tulen kohdakkoin jälleen taikka kirjoitan, mitä äitini asiasta arvelee. Häntä miellyttää suuresti sinun opintosi ja on hän sitäpaitsi kotitoimiin hyvin perehtynyt: hän on kyllä välikeinon keksivä. Sanon sinulle, mitä äitini kerran minulle lausui. Ollessaan nuori oli hän oikea kirjatoukka, mutta siihen aikaan ei sallittu "tuhlata aikaa lukemiseen." Koko päivä kului kehräämiseen, kutomiseen ja keittämiseen.