— Ei ole minulla kyllin tarmoa eikä liioin haluakaan siihen.
— Etkö voi sitten parsiskella sukkiasi? neuvoi Liina.
— Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi sukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.
— Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja? jatkoi alati kekseliäs Liina.
— Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa mummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin karsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.
— No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka, sanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.
— Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin suurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä siihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa huvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä pois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin päivät pääksytysten vaan huvitella.
— Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria Ståle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua kellanruskeata palmikkoa niskassa.
— Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä edessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.
— Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja, huudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi, ovat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita, jotka heitä siunailevat.