Iloinen iltanen tuli nyt. Valkea takassa oli jo kauvan aikaa sammunut, ennenkuin Jaakko oli lopettanut kertomuksensa kaikista seikkailuistansa.
"Niin äitikulta", sanoi Jaakko viimein, "minä lupasin huolehtia pikku Kilvestämme ja sen teinkin minä rehellisesti, mutta Jumala otti hänen pois meiltä."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", vastasi äiti hiljaa kädet ristissä.
Jaakko asettautui nyt asumaan kotipitäjäänsä aivan lähelle vanhempiensa torppaa ja sai runsaasti työtä.
Hän jakoi ansionsa vanhemmillensa ja sisarillensa sekä kiitti Jumalaa, joka niin armollisesti oli ojentanut kätensä hänelle.
Satu.
Oli kerran poika, joka aikoi mennä naimisiin, mutta ei ollut helppo tietää mistä hän löytäisi oikein hyvän ja sopivan vaimon. Niin sai hän kuulla kaukana suuren metsän takana asuvan oikein rikkaan ja kauniin tytön, ja sitä päätti hän kosia. Hän valjastutti parin kauniimpia valkosia hevosiansa kultavaunujen eteen, ja niin matkusti hän pois. Ensin tuli hän koivumetsään, siellä lauloivat linnut joka oksalla, aurinko paistoi ja kaste kimalteli helminä ruohoissa. Sitte tuli hän mäntymetsään, jossa oli viileä ja hyvä olla ja jossa kanervat kukkivat. Mutta kuusimetsässä oli paha suo, ja siinä ei tahtonut tie koskaan tulla oikein hyväksi. Siellä oli kuoppia ja ruoppuja ja vaunut kaatuivat yhtäkkiä kumoon, ja poika makasi keskellä katajapensasta. Siellä lajotti hän ja hevoset juoksivat vaunuineen pois niin että kaviot iski tulta. Mitä oli nyt tehtävä? Poika nousi ylös hyvin häpeissään ja lähti käymään takaisin kotiinsa, "sillä", sanoi hän, "jalkasin ei voi kukaan kosija kulkea." Metsässä hyppelevä harakka nauroi näille sanoille, mutta poika pui nyrkkiä hänelle ja sanoi: "naura sinä vaan, paha elävä, onhan minulla vielä hopeavaunut jäljellä kotonani, mutta jos minulla nyt olisi hyvä pyssyni, niin antaisin sinulle aika laukauksen." Vähän pahoillaan oli hän, poika raukka, mutta heti lohduttautui hän taas, alkoi vihellellä ja laulaa sekä kulkea nopiasti. Kotona valjastutti hän kiiltomustat hevosensa hopeaisten vaunujen eteen, ja heti läksi hän taas samaa tietä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat; kanervat kukoistivat ja havumetsä tuoksui. "Nyt pidän minä varani suolla", sanoi poika, mutta istuissansa ja ajatellessansa rikasta tyttöä, unhoitti hän pois kuopan ja suon, Ja taas kellotti hän katajapensaassa, ja hevoset juoksivat pois vaunuineen, niin että kivet tulta iskivät. "Nyt voisi minua kovasti harmittaa", sanoi poika, "mutta kosissa pitää minun käymään, vaikk'ei minulla enää muuta olisikaan kuin ebenholtsiset vaununi", ja niin kääntyi hän taaskin kotia. Harakka nauroi täydestä sydämestänsä, ja poika pui hänellä nyrkkiänsä ja sanoi: "niin naura sinä vaan, onhan minulla vielä mitä kauniimmat hopeanväriset hevoseni jäljellä ja niillä teen minä tämän matkan vielä kerran, mutta jos minulla olisi hyvä pyssyni, niin antoisin minä sinulle aika laukauksen."
Hopeanväriset hevoset tanssivat uljaina ebenholtsisten vaunuin edessä, kun poika kolmannen kerran ajoi metsän läpi. Aurinko paahtoi kovasti ja linnut makasivat ruokalepojansa, mutta kanervat heloittivat vaaleanpunaisina ja metsä tuoksui hyvältä. "Tässä on nyt suo", sanoi poika, ja sillä hetkellä oli hän niinkuin ennenkin katajapensaassa. Nyt täytyi hänen nauraa. "Tämä on kaunis historia! Nyt olen päässyt yhtä kauvaksi kuin ennenkin, mutta nyt ei minulla enää ole vaunuja kotona. Kumminkin, kun oikein asiata ajattelen, on se kenties viisainta, että menen jalkasin kosiomatkalleni, niin saan nähdä, ottaako tyttö minun itseni tähden, vai ovatko ne vaunut, jotka loistaa hänen silmissään."
Viisas poika vaelsi niin eteenpäin, vaikka se tuntui vähän vaikealta siitä, joka oli tottunut ajaman kulta- ja hopeavaunuissa, mutta hyvä on koettaa kaikkea.
Kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, näki hän köyhän ämmän, joka oli kuoppaa kaivamassa. Väsyneeltä ja vaalealta näytti hän, ja hänen vieressänsä oli kirstu jonka hän tunsi omaksi eväskirstuksensa, joka oli pudonnut vaunuista, kun hevoset pilttoutuivat.