"Vaivainen olet itse", tiuskasi ämmä, "minä olen nähnyt parempia päiviä kuin sinä."
"Se on vahinko sinulle", jatkoi nuorukainen, "sitä katkerammalta maistuu armoleipä."
"Katkerata se tosin on", huokasi ämmä, "enkä minä koskaan, en koskaan luullut elämäni lopun olevan näin kurjaa."
"Niin", sanoi vanha renki, joka paikkasi kenkiänsä, "kyllä minä muistan kun sinä, Tiina, olit rikas tyttö ja kuin sinä menit naimisiin kylän rikkaimman pojan kanssa. Mutta sitte jouduitte te rappiolle."
"Niin vainen", huokasi ämmä ja ojensi vapisevia käsiänsä valkeaan, kyynelten vieressä alas hänen kasvoiltansa muistellessa entisiä hyviä päiviä.
"Ei, kuulkaas nyt! Tämä rupee käymään liian surulliseksi", sanoi nuori renki, "marss, Janne, ja juokse joku tilkka paloviinaa Jansonskalta. Kovin kylmä on tänä iltana, tarvitsee saada jotakin sisäänsä, ja nuo ämmät istuu sitte täällä ja valittelevat, niin että aivan sydämestään tulee kipeäksi."
"Minä luulen että sinulla on tarpeeksi lämmintä", sanoi yksi toisista rengeistä, "ja sinä tiedät että isäntä on kieltänyt Jannea hakemasta meille paloviinaa."
Tiina joka istui lähinnä tallipoikaa, nykäsi häntä hiljan jalkaan ja sanoi puoliääneen:
"Mene, poikaseni, niin saan minäkin ehkä jonkun tilkan; minulla on niin hirveän kylmä!"
Mutta tallipoika veti jalkansa pois ja sanoi äkäisesti: "rupeatko sinäkin nyt? Minä en saa mennä."