"Kuinka olet tullut niin köyhäksi, kun olet ollut niin rikas?" kysyi nyt toinen ämmä, joka koko illan oli istunut hiljaa.
"Viina, viina, viina!" vastasi Tiina. "Kirottu viina teki minun köyhäksi. Olin rikas ja kaunis ja kosijoita oli minulla kymmenittäin ja minä otin kaikkein rikkaimman. Mutta hän joi eikä katsonut talonsa perään ja Jumala paratkoon enkä minäkään tehnyt sitä… meillä oli suuri suku ja paljo vieraita ja rahoja meni kuin ruohoja. Rikkautemme hävisi. Niin meni talo. Me ostimme tuvan, johon kuului perunamaa ja laidunta yhdelle lehmälle. Mutta vaikea oli tehdä työtä, kun siihen ei oltu totuttu, ja suruissaan joi mieheni vielä enemmän. Kun minä huomasin hänen unhottavan koko maailman pullonsa ääressä, niin koettelin minä samaa keinoa, ja oli päiviä… Jumala antakoon anteeksi meille syntisraukoille!… oli päiviä, jolloin emme nähneet selvää hetkeä kumpikaan."
"Entäs lapset, Ja työ?" kysyi toinen ämmä.
"Niin lapset nuoleksivat lasija ja pääsivät makuun, hekin, ja välistä kaadoin minä itsekin heille pisaran, haihduttaakseni heidän nälkäänsä. Työt, niin… jäivät tekemättä, tietysti. Lapset joutuivat sitte maailmaan, niinpiankuin voivat ansaita leipänsä ja sitte tuli meille vähän helpompi… mutta me itse tulimme kivuloisiksi molemmat. Ihmiset sanoivat sen tulleen juomisesta. Eikä mikään tahtonut kasvaa. Lehmä kupli, se oli elänyt oljilla ja juuteilla koko talven. Ja kaikki meni alaspäin. Niin kuoli mieheni, eikä sitte kauvan viipynyt kuin minä jouduin ruotuun."
"Entäs sukulaiset ja lapset?" kysyi toinen.
"Sukulaiset, Riittakulta, söivät ja joivat meillä, niinkauankuin meillä oli jotakin tarjomista, mutta kun me tulimme köyhiksi, unhottivat he meidät heti. Pitäjä on tosin velvollinen elättämään köyhänsä, sanotaan, ja sen voi se tehdäkin. Ja lapsemme! Niin, herra Jumala! Sananlasku sanoo, että 'äiti voi pitää huolta kymmenestä lapsesta, mutta kymmenen lasta ei voi pitää huolta yhdestä äidistä', ja se on totta. Lapset ovat ympäri maailmaa, eikä yhdelläkään heistä ole pienintäkään nurkkaa vanhalle äidillensä. Ne omat köyhiä ja luulen… että he kaikki ryyppäävät. Rikkaudellamme ei ole ollut minkäänlaista siunausta. Hohoi! Rikkaan miehen lapset kuljeskelevat renkinä ja piikoina ympäri maailmaa ja turvautuvat niinkuin minäkin toisen miehen nurkkaan."
Kammarista, renkituvan päästä, oli kuulunut koko illan hiljaista värttinän surinaa. Nyt seisahtui värttinä, ja sievästi puettu vaimo, ijältään noin vähän yli viisikymmentä vuotta seisoi ovella. Hänellä oli terveennäköiset ja punaposkiset kasvot ja ilo loisti hänen silmistänsä. Se oli Kutoja-Liisa, joka usein oli työssä herrastalossa. Hän istuutui valkean ääreen, ämmien viereen ja sanoi heille ystävällisesti lohduttaen: "ehkä lapsenne ottavat oppia vanhempiensa onnettomuudesta ja tulevat uutterimmiksi ja ymmärtäväisemmiksi."
"Niin, jollei viinaa olisi", sanoi Tiina valjusti, "kirottua viinaa, jota ei ilman voi olla, kun on kerran päässyt sen makuun. Voi, jos saisin edes yhden ainoan pisaran viinaa!"
"Älkää puhuko niin jumalattomasti, Tiina", sanoi Liisa, "vast'ikään kirositte viinaa ja nyt tahdotte te taas saada sitä kumminkin. Olkaa nyt siivoja, niin annan teille kupin kahvia sen sijaan. Se maistuu hyvältä hernekeiton perästä."
Liisa toi kammarista pienen kahvipannun, parin kuppia, kahvitötterön ja muutamia sokeripalasia ja pani pannun vettä täyteen hiilokselle.