"En aina voi pitää kahvia itseni varalla, mutta toisinaan käy se päinsä, ja nyt voitte nähdä, Tiina, mitä se auttaa kun viinahalu tulee." Näiden kolmen vaimon istuessa ja kuunnellessa kahvipannun porinata, sanoi Riitta: "en tiedä kuinka lienee maailmassa, mutta ei työkään aina auta. Olen tehnyt työtä kuin orja kymmenvuotiaasta saakka, ja tässä istun kumminkin, raukka, jota kuljetetaan talosta taloon, soimataan ja tyrkitään sinne tänne, ja tuokin kehno paimenpoika pitää itseänsä parempana kuin minua, sillä hau ansaitsee leipänsä ja minä syön armoleipää."
"Olette tehneet työtä", sanoi Liisa, "mutta oletteko myöskin säästäneet? Älkää vihastuko, jos minä kysyn, kun kerran olemme ruvenneet puhelemaan näistä asijoista, niin…"
"Miksi minä vihastuisin? Usein ei saakaan kuulla ystävällisiä sanoja. En — en mitään ole säästänyt, ei koskaan ole kestänyt kauvempaa kuin kädestä suuhun. En ole juonut eikä minulla ole ollut miestä eikä lapsia, mutta kaikki on mennyt niinkuin ne omat tulleetkin."
"Oletteko ollut sitte kivuloinen?"
"En, sitä en voi sanoa, paitsi nyt vanhuuden vaivat ovat jo tulleet. Mutta kun alkaa kahdella tyhjällä kädellä, niin ei loppukaan taida tulla paremmaksi, jollei onnea ole myötä!"
"Tämän talon isäntä alkoi myöskin paimenpojasta, ja nyt hänellä on suuri herrastalo ja on naimisessa lukkarin tyttären kanssa. Minä tunsin heidät molemmat ennen maailmassa. Katso, hänellä on ollut onni."
"Se on totta, mutta oletteko myös kuulleet kuinka hän on elänyt?"
"En, sitä en tiedä, mutta kyllä kai hän on ollut ahkera ja juomaton."
"Niin on ollutkin, siihen voitte luottaa! Hän ei ole koskaan maistanut viinaa eikä oluttakaan, sillä hänen isänsä kuoli viinaan, ja hän päätti varoa itseänsä siitä, ja uuttera on hän ollut. Paimenessa ollessaan, kuori hän puunvarpuja, teki vispilöitä ja vastoja, vasuja ja tuohiteoksia, poimi marjoja ja möi niitä. Joka pennin minkä hän niistä sai, piiloitti hän eväspussinsa pohjalle. Rengiksi päästyänsä, säästi hän palkkansa, pani rahansa säästöpankkiin ja tyytyi kaikkein vähimpään. Nähdessänsä nuorien tyttöjen käyvän tansseissa, ajatteli hän: 'ne ei kelpaa köyhän miehen vaimoksi' ja odotti kunnes sai nähdä jonkun olevan ahkeran, säästäväisen, taitavan ja yksinkertaisen. Hän haki itsensä maanviljelyskouluun, tuli ensiksi voudiksi ja sitte pehtoriksi tähän taloon ja nai lukkarin tyttären, joka oli kunnon tyttö — juuri semmoinen, joka kelpaa vaimoksi. Kun herrastalon omistaja kuoli, tuli pehtori arenttimieheksi, ja nyt on talo hänen omansa eikä hänellä ole enää paljo velkaa maksettavana. Tosin on hänellä ollut onnea myötänsä — se on: hänellä on Jumalan siunaus, terveyttä ja ymmärrystä. Mutta lopun hän on tehnyt itse."
"Mutta kuinka on teidän laitanne, Liisa? Ihmiset sanovat, että teillä on jonkunlainen eläkeraha tai millä te elätte."