"Niin", vastasi Liisa hymyillen, "eläkeraha, jonka minä itselleni olen hankkinut."
"Mutta olettehan jo olleet leskenä kymmenen vuotta ja teillä on ollut neljä, jollei viisi lasta, ja sitä paitsi onhan teillä nyt lapsenlapsikin, josta te pidätte huolta hänen vanhempiensa kuoltua."
"Se on totta, mutta minulla on myöskin ollut onni kanssani, sama onni kuin isännälläkin: Jumalan siunaus, terveys ja ymmärrys. Tahdotteko kuulla kuinka minun laitani on Ollut?"
"No kerro nyt", sanoi Riitta äreästi, "olisi hauska tietää kuinka teille on käynyt."
"Pääsin ensin lastenhoitajattareksi herrasväelle. Silloin olin vielä hyvin lapsellinen, mutta minulla oli hyvä emäntä. Hän opetti minun ompelemaan, neulomaan, silittämään ja tekemään kaikellaisia töitä. Sitte pyysin minä lasten kirjoituskirjoja, joita he eivät enää tarvinneet, sain myöskin vanhan kirjoitustaulun ja pieniä kivikynän päitä ja niin opin kirjoittamaan."
"Mutta mitä siitä sitte?" kysyi Tiina.
"Hyvä on taitaa kaikkia", vastasi Liisa. "Kun minulla oli nyt huone, puita, ruokaa ja valoa, niinkuin muillakin palvelijoilla, niin tarvitsin hyvin vähän palkkaani. Minulla ei ollut koskaan enempää kuin kaksi vaatteusta. Kun jokapäiväinen hameeni kului, otin minä pyhähameeni arkipäiväiseksi ja ostin uuden. Koko kesän kävin minä paljasjaloin, eikä minulla ollut päivänvarjoja eikä muita puuhkioita. Villaset kintaani olivat kyllä lämpimät, ja auringosta olen aina pitänyt. Muiden tyttöjen puhellessa sulhasista ja naimisista, ajattelin minä, minulla ei ole siinä kiirettä. Jos en saa kunniallista, ahkerata ja kunnon miestä, olen ennen ilman. Mutta minä löysin — Jumalan kiitos — minä löysin yhden. Samana päivänä kuin tulimme uuteen kotiimme, vertasimme säästöpankkikirjojamme ja päätimme, niin kauvan kuin mahdollista joka vuosi, lisätä niitä vähäisellä summalla. Mieheni oli suutari. Kun hän oli ainoa juomaton pitäjässä, sai hän työtä enemmän kuin kerkesi tehdäkään. Silloin otti hän oppipojan, ja minäkin autoin missä voin neulomalta koneella, ja sillä välin kudoin ja kehräsin sekä neuloin vaatteita talonpojille ja kirjoitin kirjeitä heille ja sain sillä tavalla kaikenlaisia pieniä tuloja. Mutta sitte ilmestyt lapsia perheeseen, yksi toisensa perästä, välistä maattiin kipeänä ja silloin tuli aika täperäksi, ja ruokaa sekä vaatteita tarvittiin pienille. Monta kertaa sattui niin ettei meillä ollut voin murua palasellemme eikä kahvikuppia moneen kuukauteen, mutta joka vuosi pantiin kumminkin pieni summa pankkiin. Yksinkertaista oli ruokamme, mutta vahvaa ja hyvää, ja sillä pysyimme me terveinä. Kun lapset kasvoivat, taivutettiin heitä työhön niin pian kuin he voivat pitää neulaa kädessänsä ja pestä lusikkata; suuremmat hoitelivat pienempiä, ja sillä tavalla oli niistä hyötyä ruokansakin edestä paitsi sitä että minä sain istua rauhassa työn ääressä. Sitte kuoli mieheni ja se oli kova isku, mutta Jumala auttoi siitäkin surusta. Lapset menivät palvelukseen ja toiset pääsivät oppiin käsityöläisille, ja kaikki ovat tulleet Jumalan avulla ja hyvällä esimerkillä hyviksi ihmisiksi. Paljoa en tarvinnut nyt enää oman henkeni eläkkeeksi, mutta minä ajattelin vanhuuttani, sitä aikaa jolloin en enää jaksa tehdä työtä. Sen vuoksi olen yhä edelleen säästänyt ja tehnyt työtä, vaikka jo joitakuita vuosia olen saanut korkoa rahoilleni. Jos nyt tulen sairaaksi tai muu onnettomuus kohtaa, niin en tarvitse olla muitten ihmisten vastuksina. Mutta nyt on kahvi valmis ja se on juotava heti, jos siitä on oleva hyötyä."
Liisa kaatoi sisään, ja vieraat joivat vuorotellen kukin kupposen, jonka tehtyä he laskeutuivat olkivuoteelle nurkkaan, kiitettyänsä ja siunattuansa Liisaa hänen hyväntahtoisuudestaan.
"Niin", sanoi Riitta, vetäessänsä nahkaisia yllensä, "kenties ölisi minullakin voinut olla säästörahoja, jos olisin ollut huoltapitäväinen. Mutta nyt on se myöhäistä, sillä minä en ajatellut vanhuuttani."
Todellinen päästökirja.