"Fredrik, nyt olemme vihdoinkin saaneet sopivan palvelijattaren", sanoi nuori rouva Virtanen, tullessaan eräänä päivänä miehensä työhuoneeseen. "Katsos vaan tätä päästökirjaa: taitava ruu'anlaittamisessa ja paistamisessa, silittämisessä, pesussa ja ompelemisessa."
"No, sepä on oivallista", vastasi herra Virtanen, "nyt olemme etsineet ja koetelleet kauvan aikaa, ja vihdoin tulee onni omalle kynnyksellemme. Ota hänet heti."
"Hän näyttää niin säädylliseltä sitä paitsi", sanoi rouva ja meni keittiöön.
Siellä oli palvelustyttö, vähän yli kahdenkymmenen vanha, hyvästi vaatetettu ja sievännäköinen. Rouva Virtanen keskusteli hänen kanssansa palkkaehdoista ja hänen tulevista tehtävistänsä, ja asia ratkaistiin molempien mielihyväksi.
Ensimmäisenä päivänä marraskuuta tuli ja samana päivänä rupesi Eva Ahonen uuteen palveluspaikkaansa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli siivota tuo likainen ja ruokoton keittiö.
"Täällä on ennen mahtanut olla koko epatto", sanoi hän itsekseen, avattuansa keittiökaapin ja nähtyänsä puhdistamattomat kasarit sekä joukon luutturättiä ja likaisia käsiliinoja, ruosteisia veitsiä ja kaikellaisia romuja. "Nyt pitää täällä tulla toinen järjestys."
Ja Eva piti sanansa. Oikein ilo oli nähdä kuinka keittiö päivä päivältä tuli komeammaksi, järjestetyksi ja puhdistetuksi kiiltävine kasarineen ja lumivalkoisine puuastioineen. Herra ja rouva Virtanen saivat sitä paitsi iloita hyvin laitetusta ruu'asta ja hyvästi silitetyistä vaatteista. Eva oli sievä ja taitava, ja herrasväki piti häntä oikein palvelijan esikuvana. Tosin tapahtui, että pikkukaluja katosi silloin tällöin, milloin pesusta, milloin keittiöstä, mutta sitä tapahtuu kyllä joka huoneessa, ajattelivat he, eikä sitä voida auttaa. Vanhempi ja tottuneempi emäntä olisi ehkä huomannut, että muutamia ruokatavaroita meni tavattoman paljon, mutta rouva Virtanen ei pitänyt epäluuloa mistään, vaan oli tyytyväinen saadessaan istua kauniissa huoneessansa, tehden käsitöitä tahi soittaen ja lukien ja antaen Evan pitää huolta taloudesta.
Niin kului lähi kolme vuotta. Herra Virtanen sanoi tosin, että heidän elantonsa maksoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitä ei ole voitu auttaa, ajatteli hän, ja rouva sanoi, että nyt oli hänellä ollut hupaisat vuodet ja että hänestä oli nyt kaikki niin mukavaa ja hyvää.
Eräänä päivänä piti herrasväen lähteä vieraisille, ja rouva avasi laadikkonsa ottaaksensa sieltä koruneulansa, jonka hän aikoi panna rintaansa. Mutta neulaa ei löytynytkään. Hän etsi ihmeissään hetken aikaa, mutta kun kello oli jo paljo ja hevonen jo valjastettu, otti hän toisen neulan sen sijasta, ja niin läksivät he. Seuraavana päivänä päätti hän kumminkin ottaa selvän koruneulastansa, sillä se oli hänen äitinsä antama lahja ja siis kovin rakas muisti. Nuori rouva etsi ei ainoastaan tämän laatikon vaan vielä kaikki muutkin, hän etsi kaapin ja pöytälaatikot, mutta neulaa ei kumminkaan löytynyt.
"Varmaankin olet sen pudottanut jonkun kerran ulkona ollessasi", sanoi hänen miehensä.