"Niin, niin on mahtanut käydä", vastasi rouva, "se ei ole voinut hävitä minun laatikostani. Mutta hyvin ikävää on että olen ollut niin huoleton", ja häneltä pääsi itku.
Eva oli rouvan etsiessä kulkenut muutamia kertoja huoneen läpi, ja häneltä oli myöskin kysytty neulaa, mutta hän ei sanonut siitä tietävänsä mitään.
Jonkun ajan perästä, kun Eva jonakin päivänä oli pesulla ja rouva yksinään askaroitsi keittiössä, otti hän esille muutamia käsiliinoja suuresta arkusta, joka oli keittiökammarissa, lähettääksensä niitäkin pesuun. Peratessaan arkkua kopahti jokin kova hänen käteensä. Hän työnsi vaatteet syrjään ja löysi suuren pahvirasian, jota hän myöskin kauvan aikaa sitte oli kaivannut. Ihmetyksissään avasi hän sen, ja mikä ensiksi kiilsi hänen silmäänsä, oli tuo rakas, kadotettu neula, joka oli siellä muutamien kaulusten, hienojen nenäliinojen ja parin pienen silkkihuivin kanssa, jotka kaikki olivat nuoren rouvan. Hämmästyneenä, melkein halvattuna, seisoi hän avattu rasia kädessä, kun miehensä, joka oli tullut häntä etsimään, astui sisään.
"Katsos tätä Fredrik", sanoi hän vihdoin, vaaleana mielenliikutuksesta. "Mitä luulet tämän merkitsevän? Tämän olen löytänyt tämän arkun pohjalta, käytetyn vaatekasan alta."
"Neulasi!" huudahti mies, "kuinka se on tänne joutunut?"
"Niin, kuinka? Se on varmaankin varastettu, eikä kukaan muu ole voinut sitä tehdä kuin Eva."
"Oletko ennen huomannut häntä epärehelliseksi?"
"Voi, en koskaan ole ajatellutkaan sitä", sanoi rouva haikeasti. "Olen uskonut kaikki avaimeni hänelle, kaikki laadikkoni ovat olleet hänelle avonaiset. Hän on käynyt aitassa ja kellarissa, vieläpä on saattanut ottaa rahaa minun kukkarostani."
"Etkö ole kaivannut näitä kappaleita, jotka tässä nyt ovat sekä neulaa?"
"Olen kyllä ja paljo muutakin, mutta en koskaan ole voinut ajatella niitä varastetuiksi, olen luullut niiden kadonneeksi pesussa tai muulla tavalla hukkuneeksi."